Länsirintamalla kaikki hyvin

Nyt viikon verran olen harmitellut BScBa-toverieni blogien stagnaattista tilaa (paitsi Roopen, joka viihdyttää yleisöään keskimäärin, venaa, joo: joka päivä), kunnes havahduin omaan pysähdykseeni. Nummi-suutarointi on junnannut samaa Killarney-Kerry-rataa jo kuusi päivää. Tähän omaan jämähtäneisyyteeni heränneenä yritänkin nyt pikaisesti kerrata jumituksen syitä.

Syy 1.
Abulia on nujerrettu. Tähän on varmasti pääsyynä ollut se karu fakta, että esseiden deadlinet pääsivät ruojat liian lähelle. Ei auttanut enää kiemurtelu, oli vain alettava kirjoitta. Näiden olosuhteiden pakosta vietinkin sekä maanatain että tiistain kampuksemme hurmaavalla (?) kirjastolla lähdeteoksia päntäten (=haukotellen ja ajatus harhaillen) ja myöhemmin Aceriani (=urhea läppärini) takoen. Ja valmista tuli!
Historian vastaava odottaa vielä muodostumistaan, lähteet ovat kuitenkin onneksi vanhoja tuttuja - ja uusiin on otettu menestyksekkäästi tunnelmaa.

Syy 2.
Recreation=Virkistys. On siis tullut myös virkistyttyä, pikkutunneille saakka. Keskiviikkona kun oli ALUNPERIN tarkoitus hyökätä tämän historiallisen esseen kimppuun, mutta ystävällisesti ystäväni Katja, toveri Igorin ja suomi-luopio (;)) Jonin kanssa punoivat pirullisen juonen, josta ei tietenkään voinut kieltäytyä. Kokonaisuus käsitti seuraavat osaset (heikkohermoisemmat hypätköön suoraan seuraavaan syy-lauselmaan): bussikuljetus, Trinity Rooms (hyvin menevä yökerho Limerickin keskustassa), halpa (=5€) hinta, hyvä seura ja kirkas viina.
Hauskaa - eikun HYVIN hauskaa - oli, siitä ei ole epäilystäkään, mutta tuo yhtälö kuivatti sekä esseenkirjoitus- että aamun tunneille selviytymissuunnitelmat. Silti ei voi liikaa painottaa kuinka hauskaa oli!!!!!!!!!!!
Toinen virkistys on luvassa tänään kun tuossa hetken päästä kokoonnumme Igorin, Julian, Steffin ja Chloen luo pyjama + lettu-teemalla. Puh-housut on prässätty ja jälkiruoka- (tässä tapauksessa kyllä lettu-)mahaa on venytetty. Bring it on!

Syy 3.
Jouluostoskauden avaus. Olimme tänään Martan ja Katjan kanssa Euroopan tämän vuoden kulttuuripääkaupungissa Corkissa ottamassa ensituntumaa lumettomaan joulushoppailuun. Täytyy kyllä myöntää että luvattoman paljon tuli tehtyä Tenomaisia "Hyvää-joulua-Vilmalle-T. Vilma" ostoksia, joita en kylläkään aio itselleni paketoida. Tarttui mukaan sentään jotain pukinkonttiinkin laitettavaa, eli alkakaahan jännittää siellä kotona! ;)

Syy 4.
Sekalainen hortoilu, ajan tärväys ja puhdas luumuilu. Eli on sitä lorvikatarriakin vähän podettu. Kirjoja on tosin myös saatu luettua, eli ehkä ehdin lukea nuo kaikki täällä lojuvat korkkaamattomat (2 kpl) ennen joululahjakirjakuorman lankeamista. Toivottavasti!
Myös messengerissä on tullut jauhettua joutavuuksia, kun Etelä-Amerikan ystäväni ehtivät pitkästä aikaa samoille aalloille allekirjoittaneen kanssa. Nämä aallot - Itämeren nimittäin - tullaan valloittamaan 2.-3.2.2006 Kylteripäivien merkeissä. Suomeksi siis vielä; eli sain houkuteltua sekä Joelin (Argentiina at the moment) ja Jonnan (Meksiko) ilmoittautumaan em. reissulle - jolle itse olen siis jo Ollin kanssa menossa.

Syy 5.
Saamattomuus. Mitä sitä peittelemään. Laiska, tyhmä ja saamaton - aina hetkittäin.

Mutta nyt lettukesteille ja HUOMENNA aktiivisesti historian esseen pariin - kunhan yöunista, aamupalasta ja muusta lorvailusta ja tekosyistä selvitään. :) Suunnitelmissa olisi myös uintia, kävelyreissua ja ehkä hieman shoppailuakin - eli katsotaan kuinka käy. Prioriteetit on vaan pakko asettaa tuon esseen tueksi.

*huoh*

South of Limerick

Nyt on peli avattu: ennen tätä viikonlopun reissuahan en ollut nähnyt MITÄÄN Limerickin eteläpuolella. Asia on kuitenkin nyt siis korjattu! Ja seuraavassa hieman matkaraporttia n. 2,5h sitten päättyneeltä reissulta...

Lähdimme siis lauantai-aamuna IHMISTEN aikoihin, eli kymmeneltä, kohti etelää, Killarneyn kaupunkia ja siellä sijaitsevaa kansallispuistoa. Etäisyyttä välille Limerick-Killarney kertyy 115km, ja näillä teillä se tarkoittaa vajaan kahden tunnin taivallusta. Matkaan lähdimme lähes hävyttömän hienossa kelissä - ja täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että koko viikonlopun saimme nauttia hyvin epätyypillisestä Irlantilaisesta säätilasta. Kaikki tämä aurinko ja paiste on muuten nähtävissä myös kuvagalleriassa, johon ehdin jo valikoida parhaat palat omasta viikonlopun kuvasadostani.

Joka tapauksessa saavuimme kansallispuistoon puolenpäivän jälkeen ja ensimmäinen ihmettelyn kohteemme olikin siellä sijaitseva vesiputous. Putoaahan se vesi kun sen kielekkeelle ajaa - ja kokonaisuudessaan sammaloituneet kivet, muratin ja viiniköynnösten valloittamat puut ja rinteet, virtaava vesi ja puiden lomasta pilkahteleva aurinko loivat taianomaisen tunnelman. Tämä tunnelma tosin säröili hieman ehkä siitä, että bussilastillisemme lisäksi paikalla oli noin puolentusinaa autokuntaa tätä samaa veden virtaamista kuvaamassa. Onneksi väenpaljous hieman hälveni ja putoukselta nousevien portaiden tasanteelta avautui perinteinen suomalainen maisema taivasta kurottelevine mäntyineen ja pikkusaarten täplittämine järvenselkineen. Tunnistin maiseman tosin vasta otettuani siitä kuvan - ja tarkastettuani otoksen laadun kameran näytöltä. Tarkkana ollaan siis oltu - kun parempikin turnipsi.

Kansallispuiston pääasiallinen kohteemme oli kuitenkin sen keskuksena toimiva Muckross House ja siellä risteävät kymmenet vaelluspolut. Aikaa meille annettiin lähes neljä tuntia ja ohjeeksi luu käteen - eli tehkää mitä teette, kunhan olette takaisin täällä 17-17.30. Noin. ;)

Sehän sopi, ja alkuharhailun, kuvien räpsimisen ja kahvittelun jälkeen suunnistimmekin summamutikassa jollekin polulle ja kohti metsää. Metsä nähtiin, puilla ja ilman. Melko pian päätimme poiketa leveämmältä tieltä järven rantaa myötäilevälle polulle, jolta jo aiemmin mainittu taianomainen metsä avautui kaikessa upeudessaan. Vastaantulijoita oli melko niukasti, joten saimme rauhassa katsella, haistella ja nautiskella. Tuntuuhan se ehkä hieman typerältä suomalaiselle mennä ulkomaille katsomaan metsää, mutta ovat nämä tämän saaren metsät jotain aivan erilaista kuin kotoiset kuivat kankaat ja harvat koivikot. Tuttuus päättyi muutamiin kanerviin ja satunnaisiin kuusipuihin, muuten maisema oli kuin saduista käkkyräisine oksistoineen, runkoja peittävine köynnöksineen ja "eksoottisine" kasveineen. Ryhmän vanhimpana koin velvollisuudekseni kiipeillä puihin, hyppiä kivillä ja temmeltää pitkin sammalia etsien hyviä valon kuvaus paikkoja. Muut odottelivat kiitettävän kärsivällisesti harhapoluilta palaamistani, ottivat tarvittaessa kuvia näistä uroteoista ja hymisivät toiminnalleni. Kiitos siis tytöille siitä!
Polun päästä löysimme vanhan luostarin, Muckross Abbeyn, jonka raunioista löytyi jälleen lapsenmieliselle hauskuutusta. Tästä nähtävyydestä täytyy kyllä antaa tunnustusta sen autenttisuuden vuoksi, sillä raunioissa ei ollut mitään kyltitystä, valaistusta tai juuri muutakaan opastusta, joten esim. dormitory oli allekirjoittaneen mielikuvituksen omaavalle lähes epämiellyttävän aavemainen kokemus. Vai mitä sanotte?
Pylväskäytävän sivulta löysimme vielä portaat, joita pitkin pääsimme katottomaan toiseen kerrokseen - ja vähemmän pelottaviin tiloihin. Paluureitiksi valitsimme aiemmin hylkäämämme tientapaisen, jolla matka-aika takaisin Muckross Houselle oli ehkä neljäsosa toiseen suuntaan käyttämästämme ajasta. (Johtuen ehkä myös siitä, että ERÄS seurueemme jäsen ei enää paluumatkalla kiipeillyt puihin tai muutenkaan viivyttänyt matkantekoa...)

Illaksi ja yöksi palasimme Killarneyn keskustaan, jossa majoituimme hostelliin. Kävimme etsimässä opiskelijabudjettisyötävää (=pizzaa), ostamassa aamupalatarvikkeita, jonka jälkeen olimmekin valmiita siirtymään pubin rentouttavaan ilmapiiriin. Kristinan vastalauseista huolimatta palasimme nukkumaan jo puoliltaöin, sillä seuraavana aamuna tiesimme suunnistavamme Kerryn kierrokselle jo ennen kymmentä. Lisäksi luvassa oli "päivä-bussissa"-tyyppinen elämys, jota en ainakaan itse toivonut viettäväni rättiväsyneenä mahdollisista muista jälkiseuraamuksista puhumattakaan.
Yö oli kuitenkin taas melko levoton sekä ylimääräisistä äänistä (=kuorsaus, pubista myöhemmin palaavat kultakurkut sekä yläpuolellamme asuvat steppailijat) että "tyynyn" vuoksi. MP3-soittimesta loppuivat patterit aamuseitsemältä - "tyynyyn" ei tosin tälläkään ollut merkitystä. Tyynyn tasoa voisi kuvailla vaikka siten, että ellei Katja olisi illalla käyttänyt viimeisiä WC-papereitamme, useampi meistä olisi vaihtanut tämän "tyynyn" yhteen palaan em. materiaalia. Niin surkea se nimittäin oli!

No, aamu kuitenkin valkeni, upeassa kelissä, ja pääsimme matkaan lähes ajallamme. Ring of Kerry on nimensä mukaisesti Killarneysta alkava - ja sinne päättyvä - "Kerryn kierros", eli noin 170 kilometriä kapeaa tietä, vuoria, upeita rantoja, pieniä kaupunkeja ja tietysti merta ja nummea. Pidemmän pysähdyksen ja lounastauon pidimme Watervillessa, joka tunnetaan myös Charlie Chaplinin entisenä kotina. Chaplinin tytär asuu kuulemma vielä nykyäänkin kylässä. Mutta tästä johtuen kylän lähes keskeisimmällä paikalla seisoo pronssinen "tsaali", jota TIETYSTI piti käydä pokailemassa.
Reitin varrella oli upean kelin siivittämänä enemmän kuvattavaa kuin olisi ollut kortilla tilaa tai kellään meistä aikaa. Niinpä pääsimme upean Lady's Viewn jälkeen takaisin Killarneyyn noin viiden aikaan, jonka jälkeen teimme vielä viimeisen kulttuuriteon: kävimme Lidlissä.

Bussimatka Killarneysta Limerickiin meni hitaasti - kuten paluumatkat aina - ja melko hiljaisissa ja väsyneissä merkeissä. Matka oli kyllä kaikkineen hieno ja uskomattoman upeat kelit antoivat kyllä meille digikamera-ajan lapsille täydelliset mahdollisuudet kaiken tuon mykistävyyden taltiointiin. Silti, kuva ei koskaan korvaa oikeaa kokemusta, eli jos on matkasuunnitelmissa Irlanti, niin näitä kahta kohdetta voin kyllä aidosti suositella.

Nyt oma, tyynyn näköinenkin tyynyni kutsuu väsynyttä päätä siihen painettavaksi, eli uusi viikko näillä nummilla alkakoon! Portit etelään on kuitenkin avattu!

Viikonloppu toimia täynnä.

Perjantai ja pelipäivä - tai sitten ei. Ajattelin kuitenkin pistää tänne ajatusta nyt edessä olevasta viikonlopusta, kun abuliankin pahin terä on tullut taitettua (= sain OB esseen aloitettua, samoin luettua aineistoja, ja tekstiä on tuotettu jo intron verran ja loputkin mietinnässä melko valmiina).

Eli kuten otsikko vihjaa, niin on taas tullut hankittua tekemistä viikonlopuksi. Tänään illemmalla suunnistetaan tyttöporukalla kampukselle ja siellä tarkemmin Dromroe Villageen ystävämme Nicin synttäreitä juhlimaan. The dei on kylläkin vasta huomenna, mutta huomiselle on suunniteltuna jo jotain muuta... Välihuomautuksena vielä tästä illasta, että tarkkasilmäisimmät/-muistisimmat ehkä tunnistivat tuon Dromroen, joka siis on SE kylä jossa allekirjoittaneen piti majailla tämä vaihtoaika. Eli vihdoin pääsen näkemään omin silmin, mitä oikeastaan menetin.

Mutta sitten lauantai. Yliopiston International Society on vihdoin saanut rivinsä kuntoon - ne jotka kaipaavat muistin virkistystä, voivat vilkaista poustausta otsikolla "Organisoitu Irlantilainen JonotusSysteemi" - ja nyt tulevan viikonlopun reissulle otettiin alustavia ilmottautumisia sähköpostitse. Samalla he myös tutkailivat millaiset massat olisivat mahdollisesti kiinnostuneita lähtemään liikkeelle kohti Killarneyn kansallispuistoa (Limerickistä etelään n. 180km) ja joko Ring of Kerryä tai Dinglen niemimaata. Aktiivisina vastailimme, ja iloiseksi yllätykseksemme tulimme huomaamaan että OIJS ei ole enää ULIS (=University of Limerick International Society):illa käytössä! Toisin sanoen: vastanneista oli koostettu lista, joilta vaan kerättiin rahat (30€) pois. Ei tässä voi muuta sanoa kun HyväHyväHyvä!

Tuosta edellisestä kappaleesta ei tainnut löytyä päätä, häntää eikä edes niitä parhaita selkäpaloja, joten muotoilen huomisen ja sunnuntain suunnitelmat vielä uudestaan: eli huomenna lähdemme aamukymmeneltä bussilla kohti Killarneyn kansallispuistoa, jossa vietämme seuraavan yönkin hostellissa. Sunnuntaina jatkamme busseilua pitkin Kerryn kiertotietä, jolla KUULEMMA on tarjottavanaan ainakin hienoja maisemia. Itse arvelen että kameran muistikortille SAATTAA tallentua taas muutama lammas, nummia, kivimuuria ja sekalainen joukko ystäviä. Ei paha.

Joka tapauksessa, jälleen on tuhlattu viikko tätä ainutlaatuista kokemusta jahkailuun, pähkäilyyn, jumittamiseen ja tyhjäntoimittamiseen. Se vaan jaksaa kummastuttaa, että miksi sitä ei vieläkään osaa nauttia niistä jutuista jotka ovat sillä hetkellä käsillä. Tämäkin kokemus tuntuu valuvan sormien välistä, mutta aikaa tulee vietettyä aivan liikaa koneen ääressä, sisällä, yksin - ja mikä pahinta: hetkittäin jopa joko suunnitellen juttuja joita tekee Suomessa tai haikaillen aikoja, joita on Suomessa elänyt. No, ehkä sitten Suomessa haikailen tätä kolkkoa opiskelijakylääni, Irlannin sateita ja tuulia ja ehkä jopa näitä rauhallisia iltoja koneen ääressä.

Nyt lähden kuitenkin nauttimaan ajastani täällä! Iloiset viikonloput kaikille! :)

Abulia.

Abulia on taas löytänyt minut. Kun pitäisi sitä ja pitäisi tätä, mutta löytää itsensä tomuttamasta repunpohjia, kääntämästä sukkia ympäri ja pohtimasta että kai sitä pitäisi siivotakin joskus. Pitäisihän sitä, aika paljon kaikkea.

Toisin sanoen; kouluhommat alkavat kaatua päälle. Tai ei nyt vielä kaatua, mutta uhittelevat mokomat melko inhottavasti. Huomenna olisi median tutorialissa pidettävä presis, siis presentaatio eli tylsällä suomella esitelmä. Tätä sitten olen tänään valmistellut analysoimalla erästä viime maanantain Ilta-Sanomien juttua. Ensisilmäyksellä juttu oli täynnä ideologiaa, mutta jo toisella lukemalla se oli pelkästään huono. Oli siinä tosin sitä vaadittua nainen-mies-vastakkainasettelu-ideologiaa, josta sain riittävästi asiaa pystyäkseni hoitamaan osani huomisesta pre... siis esitelmästä. Kuitenkin se myös jaksaa ihmetyttää, että miten noin aneemisesti kirjoittavia toimittajia onkin lehdet pullollaan. Eikä tuo edes ollut ainoa surkea lehtijuttu, jonka viime aikoina olen lukenut.

Niin, siis toin mukanani matkapäivän iltapäivälehdet - joita en sitten paremman kirjan takia saanut matkalla luettua. Ja, kuten edellisestä poustauksesta ehkä saattoi huomata, viime viikolla ei juuri ollut aikaa lueskeluun, kun piti bilettää, käydä leffassa, kokata, katsoa musikaali ja siinä sivussa jossain välissä yrittää opiskellakin. Totesin, että paras veto taitaa olla siirtää nuo lehdet vessaan, jossa istunnoilla usein kaipaa jotain kaakeleita virikkeellisempää viihdykettä. Näin ollen olen siis lukenut viime maanantain iltapäivälehtiä jo reilun viikon. Hyvä minä.

Mutta takaisin abuliaan. Nytkin minun OIKEASTAAN pitäisi lukea OB (=Organizational Behaviour) kurssin esseetä varten. Sen deadline PITI olla maanantaina, mutta saimmekin yllättäen lisäaikaa perjantaihin saakka. Olin melko riemuissani - kunnes tajusin, että seuraavalla viikolla täytyisi palautta historian essee, josta olen jopa saanut tähän mennessä aiheen valittua (Could the protestant reformation have happened without printing?). Eli helpointa ja kätevintä olisi nyt vain saada se OB-essee tehtyä, tällä viikolla, ja panostaa ensi viikolla tuohon historiaan. Abulia nyt vain sotkee kuvioita.

Koulujuttujen lisäksi abulia sotkee myös aiottua terveempää elämääni. Alkutaipaleella hyvin aloitettu urheilu-ura on nyt Ollin ja koulukiireiden jälkeen hieman jäänyt, ja sekin kärsii tästä opintoabuliasta. Kunnon opiskelijanahan pistän esseet, lukemiset ja pre... esitelmät TIETYSTI urheilun edelle, ja kun abulialtani en kykene noita kouluhommia hoitamaan, niin samalla jää urheilut aikomuksen asteelle. Tämä päivä on hyvä esimerkki: olin luennolla 12-14, tai oikeastaan luennot loppuivat jo yhden aikoihin. Tulin tuolta kotiin ja aloin tehdä tuota huomista esitystä ja sen kirjallista versiota. Sen jälkeen söin myöhäisen lounaan jonka jälkeen abulia iski. Nyt olenkin sitten kirjoitellut tätä ja harmitellut, kun pitäisi niin paljon.

Näiden akuuttien abulian uhrien lisäksi on tietysti vaikka kuinka paljon muita juttuja, joita pitäisi saada tehtyä: pitäisi kirjoittaa vielä kattava raportti meidän hullusta automatkastamme - ehkä tänne. Pitäisi päivittää tuota surullisesti heitteille jäänyttä englanninkielistä versiotani tästä. Pitäisi löytää/keksiä Ollille mind-blowing synttärilahja. Pitäisi varmasti alkaa etsiä joululahjoja. Pitäisi pestä pyykkiä. Pitäisi syödä paremmin. Pitäisi muistaa vanhojakin ystäviä maisemakorteilla. Pitäisi nyt (vaikka hampaat irvessä) nauttia tästä vaihtojaksosta. Pitäisi. Pitäisi. Pitäisi. Pitäisi...

Tuostahan voisi vielä stressaantuakin, kaiken kukkuraksi. Ehkä sitäkin pitäisi kokeilla? No, stressi kuitenkin tappaa, joten yritän nyt vain tehdä kahta tai kolmea asiaa kerrallaan (tällä hetkellä menossa haut Helecon-tietokannasta, yhden journal articlen luku ja tämän blogin päivitys...). Ei sitä kaikkea kai täydy ihan samalla kertaa ehtiä? Innolla vain odotan kun tuo kesätyökisailu tuossa kuukauden päästä alkaa - maisteriohjelmahauista puhumattakaan...

No, jos vaikka saisi nämä esseet tuherrettua alta pois ennen sitä.

Jos siihen mennessä yrittäisi muistaa että pitäisi myös ehtiä elää hieman.

My FoodFair Lady ja muita kertomuksia

Tämä viikko - elämä Suomessa käynnin jälkeen - on mennyt melko kiireisesti, kaoottisesti ja kiskotellen. Niille siis, jotka eivät syystä tai toisesta tienneet, tiedoksi, että äitini täytti "pyöreitä" (30v. - eikö? ;) ) viikko sitten ja onhan siinä riittävästi syytä nousta Ryanin siiville ja osallistua juhliin. Viime viikonloppu oli kaikkiaan niin onnistunut kokonaisuus, että pidempikin matka (kuin tämä nykyinen 3000 km suuntaansa) olisi kannattanut sen takia taittaa!

Palasin siis turvallisesti, joskin loppumatkasta pompsahdellen, tänne nykyiseen kotikolooni Castletroyhin. Täytyy kyllä myöntää että reissun pelottavin osa ei suinkaan ollut melko temperamenttinen turbulenssi, joka koettiin siinä Englannin kanaalin päällä, vaan ihan täällä perillä koettu taksimatka Shannonin lentokentältä Brookfield Halliin. Terminaalista ulos astuessani näkyvissä ei nimittäin ollut yhtään ainoata taksia, mutta edellisellä saapumiskerralla olin huomannut miten silloinen taksikuskini soitti lisävoimia aseman ulkoseinässä olevasta puhelimesta - ja päätin tehdä saman. Kokemattomampi ja tyhmempi olisi voinut myös huomata että tuon seinäpuhelimen yläpuolella lukee melko suurella TAXI, ja vaikka onhan se vieraanmaankielellä, niin useampi suomalainenkin tietää sen tarkoittavan juuri paikallista kumijalkaa.

Taksi-tyttö kyseli määränpääni ja lupasi lähettää auton tuota pikaa, jota siirryinkin tien reunaan odottelemaan. Yhtäkkiä terminaalista hyökkää vanha mies ruskeassa puvussa ja TV-lupaa vaativissa silmälaseissa (suoraan Kummelista!) ja sanoo:
"ghrsioing thsou Limherick?" Tai jotain vastaavaa. Matkaväsymyksessäni näytän varmasti niin hölmistyneenä, että setä toistaa lauseensa, jonka tulkitsen tarkoittavan että olenko menossa Limerickiin. Nyökkään ja setä (ilmeisesti) jatkokysyy, että minne sinne. Vastaan ja samassa tämä veikko nappaa matkalaukkuni ja lähtee harppomaan kohti parhaat päivänsä jo nähnyttä Volvoa. Totean, että on varmaankin parempi seurata, vaikka juuri kaapattu laukku onkin käytännössä katsoen tyhjä.

Matka taittui melko hiljaisissa merkeissä - lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä etten ymmärtänyt äijän sanoista juuri tuon taivaallista. Hänen puheensa kun oli melkoista muminaa yhdistettynä Irlannin murteeseen ja - autossa leijuvan tuoksun perusteella - myös paikallisiin viinaksiin. Tuosta syystä olin peloissani. Tätä alleviivasi vielä se fakta että setä ajoi sekä kovaa että vaihdellen keskiviivan päältä pientareelle ja välillä takaisin. Toinen hermoilun aihe oli se, että tämän kuhmuraisen Volvon katollahan ei siis ollut mitään taksi-merkkiä. Saatikaan mitään muutakaan em. ammattikuntaan viittaavaa indikaattoria. Eli pessimistiseen luonteeseeni liittyen maalailin myös muunlaisia kauhukuvia siitä, mihin tämä matka oikein on menossa.

Kaikki meni kuitenkin hyvin ja tuttuja reittejä. Hieman ennen Kuningas Juhanin linnan siltaa oli kuitenkin Garda-ratsia (Garda=Irlannin poliisi), johon setä kuuliaisesti Volvonsa pysäytti ja avasi ikkunan. Gardai halusi kuitenkin vain tällä kertaa nähdä auton veromerkinnät, jotka on liimattu tuulilasin vasempaan alalaitaan ja viittoivat ne nähtyään Volvon jälleen liikkeelle. Eikä siinä mitään - ellei setä olisi rähähtänyt helpotuksensekaiseen nauruun auton päästyä selville vesille. Onneksi tosiaan olimme menossa oikeaan suuntaan - ja päädyimme oikeaan paikkaan vain hetkeä myöhemmin, joten turhaan pessimisti taas jännitti. Onneksi! Hinta oli tuo jo perinteinen 38€ - ilman matkatavaroita hinta kuulemma olisi "vain" 35€... ;)

Tiistaina oli jälleen paluu karuun arkeen, jota onneksi illalla tasoittelimme ensin Stablesissa karaoke-illassa ja myöhemmin Lodgessa. Tuosta Lodgen keikasta voitte lukea enempiä fiilistelyjä poustauksesta otsikolla Pilalla.

Keskiviikkona menimme illalla elokuviin katsomaan Orlandoa (näyttelijä Orlando Bloom, niille jotka eivät tiedä... ;) ) ja siis elokuvaa Elizabethtown. Ilman Orlandoa kokemus olisi ollut melko lattea ja venytetty - tai kuten Marta asian puki sanoiksi, elokuva oli melko hidas. Ja sitä se oli; tarina oli ok ja näyttelijät loistavia (Orlandon lisäksi mm. Kirsten Dunst ja Susan Sarandon), mutta toteutus oli melko laahaavaa ja - kuten sanottua - hidas. Oli kuitenkin miellyttävää viettää ilta Orlandon seurassa, joten leffan jälkeen suuntasimme tyytyväisinä kauppaan tekemään ostoksia seuraavan päivän Food Fairia varten.

Food Fair on ULn International Societyn järjestämä tapahtuma, jossa eri maiden edustajat valmistavat kotimaansa ruokaa ja tuovat sen näytille/maisteltavaksi. Food Fair on myös kuulemma yksi ULn suurimmista vuotuisista tapahtumista. Suomalais-näkökulmasta täytyy heti kärkeen valitella, että meidän kuusikkomme ei saanut pistettyä pöytää pystyyn, joka on kyllä hieman sääli. Toisaalta, itse palasin maanantaina tosiaan Suomesta, ja ensimmäinen ilmoitus tästä tapahtumasta oli tullut sähköpostiini juuri Suomen viikonlopun aikana. Liikoja ei siis olisi ehtinytkään. Ja lisäpointtina oli se vaikeus, että mitä suomalaista sitä nyt olisi näillä välineillä ja raaka-aineilla - hinnoista puhumattakaan - osannut oikein tehdä!?

Joka tapauksessa, Saksalainen yksikkömme oli intoutunut ilmoittautumaan, mutta heille oli kerrottu Saksan olevan jo melko hyvin edustettu. Tästä he neuvokkaina keksivät Martan ja sen erään maukkaan paella-illan - ja saivat luvan tehdä mielihyvin espanjalaista saksalaisen sijaan. Näin ollen torstaina asuntomme muuttui pienimuotoiseksi paella-tehtaaksi, jossa jopa allekirjoittanut pääsi raastamaan TOMAATTEJA, vaikkei alkuperäiseen ruoanlaittokokoonpanoon kuulunutkaan.

International Society oli luvannut a) maksaa kaikki raaka-aineet ja b) noutaa meidät kotoa ruokinemme kuuden jälkeen. Paellat - kaikki kolme pannullista sitä - olivatkin valmiina heti kuuden aikoihin, jonka jälkeen alkoi malttamaton odotus. Itse tapahtuman kun piti alkaa klo 19. Aika kului, mitään ei näkynyt/kuulunut, ja hermostuneisuus nousi. Paikalliseen tapaanhan meille ei oltu annettu - tietenkään - tarkkaa aikaa kyydin saapumisesta, kyytivastaavan tms. yhteystiedoista puhumattakaan. Niinpä vain odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Ei auttanut muu.

Itse olin lupautunut lisäksi lähtemään Romyn kanssa katsomaan kampuksen konserttisalissa esitettävää My Fair Ladya, joka alkoi klo 20. Olin koko ajan suunnitellut meneväni tyttöjen ja ruokien kanssa kampukselle, auttavani tarvittavasti ja katsastavani Food Fairin ennen sitä toista Fairia, siis Ladya. Kyydin tosin antaessa odottaa itseään totesin että tuota esitystä silmällä pitäen minun pitäisi lähteä 19.10 NiteLinkillä kampukselle. Ja tuo aika koitti, eikä ruokakyytiä ollut vieläkään kuulunut - joten lähdin. Mutta ulko-ovella vastaani tulee poika, joka kyselee Kristinaa (joka oli ollut yhteyshenkilömme International Societyn suuntaan) - eli kyyti oli VIHDOIN täällä. Niinpä lähdin kuitenkin ruokien ja tyttöjen kanssa, hieman vain myöhemmin kuin luulin.

Food Fair oli tosiaan melko suuri - ja tunkuinen - tapahtuma, mutta täytyy myöntää että harmitti, suorastaan sapetti, kun ei ehtinyt kunnolla kierrellä ja katsella - ja maistella. Nuo messuthan toimivat niin, että ruokalan ovilta pystyi ostamaan euron hintaisia lippuja, joilla sitten sai eri pöydistä ruokamaistiaisia. Me tosin saimme neljä ilmaista lippua per lurjus, koska olimme itse kokanneet. Ajan juoksusta johtuen ehdin tosin itse käyttää näistä vain kaksi - ja täytyy siis myöntää että otti kupoliin.

My Fair Lady oli kuitenkin sen kiireen ja näkemisen arvoinen! Kyseinen torstai-illan esitys oli tosin ensi-ilta, joka näkyi tanssi-, laulu- ja lavastehaparointeina, mutta eiväthän tuollaiset kokonaisuuteen vaikuta. Kiitos äidin, tunsin myös käytännössä katsoen kaikki laulut ennalta - ja vielä englanniksi, joten selän kramppaamisesta, haisevasta naapurista ja superhuonosta penkistä huolimatta kokemus oli hieno. Täytyy vielä mainita, että kuoro ei ehkä ollut koostunut niistä parhaista laulajista, mutta pääosien esittäjät olivat kyllä todella hyviä! Elizan roolin lauloi LOISTAVAääninen nainen ja Henry Higgins oli todella karismaattinen ja hauska. Yhtäaikaa - uskokaa pois! Kaikkiaan siis upea päätös kiireiselle päivälle.

Koulutyöt alkoivat myös hieman kaatua niskaan - tai ehkä pitäisi sanoa että tämä niiden kaatuminen alkoi todentua kaikessa laajuudessaan. Ollin vierailun ja Suomessa käynnin takia olin käynyt luennoilla hieman, noh, säästäväisesti, joten tiistain paluu julmaan arkeen toi eteeni myös melkoisen kasan tekemistään odottavia töitä. Ensimmäinen kouluprojekti on kuitenkin palautettu, toiseen ja kolmanteen alettu tehdä aineistohakuja ja kirjaston lukusaleihin on otettu ensituntumat. Hieman on vielä tekemistä - täytyy myöntää - mutta onneksi tämä tekeminen on kuitenkin saatu jo hyvään alkuun! Ja kuten sanotaan: ilman viime hetkeä mikään ei valmistuisi. Joten sitä viime hetkeä odotellessa.

Tänään on kuitenkin luvassa Saksalaista ruokaa, Espanjalaista jälkiruokaa (perunamuusia maustettuna kookoksella ja kuorrutettuna suklaalla... ?!?!) ja Kinkomaalaista glögiä. Jos siis onnistuu. Aion yrittää tehdä isäni joulubravuuria, valkoista glögiä, johon pitkällisen etsinnän jälkeen löysin kaikki muut mausteet paitsi maustepippurin. Olisi varmaankin pitänyt tuoda Suomesta glögimaustetta?! Tai edes sitä maustepippuria!
Kansainvälisen aterian jälkeen olisi vielä tarjolla bileet toisen saksalaisen, Danielin, luona - tuossa naapurissa itseasiassa. Ja onhan sinne mentävä - ettei mene maine! ;)

Aika ei siis tule pitkäksi - lähes päinvastoin; tunnit eivät aina tunnu riittävän kaikkeen siihen mitä pitäisi/haluaisi tehdä. Muutamien uutisten myötä myös alkuviikon kiusannut ikävä laimeni, joten ei kun kohti uusia seikkailuja!

Mihin päänsä kallistaa?

Toinen osa autoreissuraportista tulee siis käsittelemään majoituspaikkoja. Eli kuten kaikki tietää, se ei ole aivan yhdentekevää mihin sen kallonsa iltaisin laskee. Kun matkabudjetti näin suomalaisella opintotuella eläville ei paisu liian suureksi, niin joitain säästökeinoja on keksittävä. Ja koska matkustusmuodoksi oli jo valikoitunut vuokra-auto (vuokra 114,73€+varausmaksu 15£+lisävakuutus 98€), niin ensisijainen säästökohde olivatkin juuri nämä majoitukset.

Karttaa vilkaisemalla saimme melko helposti valikoitua yöpymispaikat: Galway, Sligo, alkuperäisessä suunnitelmassa Derry - joka vaihtui hostellipulan takia Ballycastleksi ja lopulta Belfast, jossa viettäisimme kaksi yötä. Seulontaan lähdettiin muutaman nettisaitin kautta: www.hostelworld.com, www.irishhostel.com, www.hostellingireland.com, www.hostels.com och så vidare. Tätä kautta löytyivätkin niin Galwayn, Sligon kun Ballycastlenkin majapaikat. Belfastissa päätimme jo hyvissä ajoin asua hieman leveämmin, ja huoneet varattiin oikein HOTELLISTA! Jaaritusta pidentääkseni lisään loppuun vielä kommentit Suomen-reissun alkuetapin, Dublinin, majoituksesta. Ihanaa, eikö? ;)

Claddach hostel, Galway (http://www.claddaghhostelgalway.com/)
Hostelli löytyi lähes vahingossa, kun netissä julkaistu epämääräinen kartta ja aiempi pikavisiitti Galwayhyn eivät auttaneet. Netissä oli ollut melko kohtuullisen näköisiä kuvia tästä hostellista ja sen julkisivusta, mutta todellisuus oli nuhjuinen satamakuja, pieni ovi ja jyrkät portaat, joiden päästä löytyi kuhmuinen tiski ja puhelias isäntä. Sivuilla oli myös annettu ymmärtää, että hostellilla olisi tarjota parkkipaikkoja autoileville, mikä oli ensimmäinen väärinkäsitys tässä Claddach-nimisessä erehdyksessä. Ollin kipaistua kysymään parkkineuvoja ajoimme Sorsan läheiseen parkkihalliin ja palasimme kirjoittautumaan sisään.
Tiskillä palvelu oli ystävällistä, mutta hieman pilkallista: surffarin oloinen hostelli-isäntä muisti rahat ja takuut saatuaan mainita, että ainiin; huoneessa on kerrossängyt "... because those are the kinds of rooms we sell cheap online..." Eli kyyl, veri kyyl...

Hieman pelonsekaisin tuntein kiipesimme kaksi kerrosta superkapeita - ja varmasti palotarkastajan pahimman painajaisen täyttäviä - portaita ylimpään kerrokseen, josta sviittimme paljastui oven numero 5 takaa: komeromainen tila, ehkä n. 1,5mX2m, jossa nökötti tosiaan teräsrunkoinen kerrossänky. Koko komeutta kruunasi tietysti tosin kattoikkuna - ja varjostimeton lamppu. Yö paljasti vielä vihoviimeisen karuuden: tämä siivouskomerosta netti-varaajan-super-etu-huoneeksi muutettu ilmestys oli myös kylmä kuin Suomen kesäkuu. Aamulla limaisiin suihkuihin ja pelkkää paahtoleipää käsittävälle aamiaiselle raahautuikin pari melko äreää suomalaista...

Hintaa tälle Galwayn lukaalille tuli 19€/yö/kärsä - ja olimme kyllä hyvin onnellisia ettei suunnitelmissa ollut viipyä tuota yhtä yötä pidempään. Parkkihalli kustansi lähes naurettavat 7€ yli 16 tunnin oleskelusta ja lähdimmekin jo paremmilla mielillä kohti Connemaraa.

Hostelliaiheesta täytyy kuitenkin sen verran poiketa, että juuri tuolla parkkihallissa huomasimme Sorsan vasemmassa eturenkaassa "patin", joka pikaisen suomenkonsultaation jälkeen todettiin vaihtoa vaativaksi vaaranaiheuttajaksi. Pysähdyimmekin ensimmäiselle huoltoasemalle miettimään mitä tässä pitäisi sitten tehdä, retkikuntamme kun käsitti yhden naisen ja yhden ajokortittoman (=kovaa renkaanvaihtokokemusta/-tuntumaa ei siis löytynyt, toim.huom.). Onneksi vuokrayhtiö oli antanut mukaamme tarvittavat asiapaperit pahvisessa kotelossa, josta allekirjoittanut huomasi 24 hour Emergency Breakdown Telephone Numbers otsikon ja sen alta jokaiselle automerkille oman 1 800-numeron. Soitimme Oooppelin numeroon, jota kautta tuo jo viime poustauksessa mainittu AA-mies saatiin karauttamaan paikalle. Ja matka jatkumaan.

Harbour House Hostel, Sligo (www.harbourhousehostel.com)
Sligoon saapuessamme Irlannin sää oli jälleen päättänyt näyttää meille parastaan. Ja tälläkin kertaa, kaatosateessa, hostelli löytyi vahingossa. Edellisestä päivästä viisastuneena olimme tarkastaneet papereistamme parkkitilanteen - tai ainakin sen, mitä meille oli luvattu - ja hostellin myötä löytyikin tukkoinen takapiha, jolle Sorsa saatiin lepäämään. Tavaroita autosta hakiessamme vanha kunnon mr Weather päätti laittaa kaikki hanat täysille, ja kastuimmekin tuolla noin 10 metrin matkalla täysin.
Harbour House on ilmeisesti yhden perheen ylläpitämä pikkuhostelli, jossa tunnelma onkin kotoinen ja palvelu lähes ylitsevuotavan ystävällistä. Ainoa miinus täältä tuli - yllättäen - kerrossängyistä. Huoneessamme oli niitä tällä kertaa tosin kaksi kappaletta. Edellisestä yöstä väsyneinä painuimme pehkuihin melko pian Sligon keskustassa nautitun LOISTAVAN pizza-aterian jälkeen. Ehdimme kuitenkin vielä sivistää itseämme elokuvien ikiklassikolla (?) True Liesilla - sillä huoneessamme oli kerrossänkyparin lisäksi luksustyyliin TV (josta näkyi kaikki KOLME kanavaa...).
Meistä herkkäunisempi (arvatkaa kumpi!) heräsi yöllä kuulostelemaan jostain lähihuoneesta kaikuvaa kuorsauksen jyrinää, mutta tuo pieni äänieristysvika oli hyvin pientä muuten mukavassa majoituselämyksessä.
Aamulla päätimme lähteä hyvissä ajoin taipaleelle ja syödä aamiaisen jossain matkan varrella. Ballyshannonista löysimmekin mukavan pikkukahvilan - täynnä toisensa tuntevia paikallisia - ja söimme reissun ainoaksi jääneen irlantilaisen aamiaisen. Täytyy vielä mainita, että tässä instant-kahvin luvatussa maassa (y-ö-k) olimme lähes haltioissamme saatuamme OIKEAN makuista kahvia tämän aamiaisen kanssa (vaikka tietysti joku nyt haluaa kommentoida, että irlantilaisen aamiaisen kanssa TÄYTYY juoda teetä. No, ei juotu.)

Castle Hostel, Ballycastle (www.castlehostel.com)
Ballycastle on piskuinen kaupunki aivan Irlannin pohjoisrannikolla. Päädyimme yöpymään Ballycastlessa oikeastaan siitä syystä, että Derryn hostellit olivat täynnä - eikä meistä kumpaakaan kiinnostanut lähteä yöpymään 6-12 hengen huoneeseen ventovieraiden kanssa. Tämän päätöksen takia jouduimme myös jättämään kehutut Donegalin alueen rannikot ajamatta ja suuntasimme suoraan Sligosta Derryyn, jossa olimmekin jo puolenpäivän aikaan - eli oli oikea ratkaisu etsiä majoitus hieman kauempaa Englannin puolelta.
Hostelli löytyi tälläkin kertaa melko vaivattomasti - se, johtuiko se ohjeista, kartanlukijasta vai puhtaasta tuurista on yhdentekevää. Perille kuitenkin päästiin, upeassa säässä. Hostellissa meidät otti vastaan pieni mutta pippurinen talon emäntä Siobhan, jolta saimme kaiken kattavan kierroksen taloon, pihaan - ja lopulta ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan huoneeseemme. Huone oli kahden kerrossänky-yön jälkeen kuin taivas: erkkeri-ikkuna, vanha lipasto ja siihen sopiva, narniamainen kaappi, ja mikä parasta: iso sänky, yhdessä kerroksessa. Hostelli oli yleisilmeeltään melko nuhjuinen, pesutilat olivat luvalla sanoen melko karmeat, mutta tunnelma ja suuren sängyn luksus korvasivat nämä puutteet.
Illan istuimme yhdessä Irlannin vanhimmista pubeista (estd. 1776) perinteistä musiikkia kuunnellen ja Guinnesia nauttien. Ballycastlea ja sen kodikasta - joskin SISÄremontinkin kaipaavaa - Castle Hostelia voi kyllä suositella varauksetta!

Jury's Inn, Belfast (www.jurys-belfast-hotels.com)
Belfastissa olimme - kuten jo mainittua - päättäneet asua mukavammin ja ainakin nauttia OMASTA SUIHKUSTA, jota aiemmissa hostelli-ratkaisuissa ei siis ollut meille suotu. Jury's Inn hotelli sijaitsee aivan Belfastin keskustassa, Grand Opera Housen vieressä, eikä tämänkään majoituksen löytämisessä ollut suurempia ongelmia. Hotelli ei kuitenkaan omista parkkitiloja, mutta on solminut sopimuksia läheisiin halleihin ja paikkoihin, joista yhteen saimmekin hotellilta kartantapaisen. Onnistuimme kuitenkin ajamaan kerran harhaan ja toisellakin kerralla ilmeisesti kääntymään väärälle parkkipaikalle, väärältä puolelta valvojakoppia - ja Ollin mennessä kyselemään hintoja ja muita käytännön asioita olimme onnistuneet myös tallaamaan parkkikoppimiehen väärille varpaille. Äkäinen herra ei kuitenkaan suostunut ottamaan meiltä kahta puntaa enempää, vaikka Sorsaa oli tarkoitus majoittaa siellä se puolitoista päivää. Ei kuulemma kiinnostanut - eikä lopulta kiinnostanut meitäkään, kun kerta niin halvalla pääsimme. (Lisäyksenä täytyy mainita, että poislähtiessämme keltainen parkkilipukkeemme ei kelvannutkaan sen kertaiselle koppi-sedälle, vaan jouduimme pulittamaan 5£ lisää. Selvisi kuitenkin, että setä luuli meidän pyrkivän ulos sunnuntai-illan lipulla, vaikka Sorsahan pesi tuolla parkkipaikalla jo lauantai-alkuillasta saakka. Harmi.)

Hotellin aula oli mahtipontinen ja suuri - aivan kun HOTELLEISSA kuuluukin olla. Sisäänkirjoittautumisen yhteydessä huomasimme varauksemme olevan Mr Kujalan nimissä, vieläpä Mr Vilma Kujalan. Eli kukas tässä suhteessa niitä housuja pitikään? ;) Olli kuitenkin maksoi tämänkin hotellilaskun, Visa Electronilla - josta johtuen kuvetta pitikin yllättäen kaivaa jo saapumisen yhteydessä. Huoneeseen päästyämme huomasimme tosin että meiltä oli laskutettu vain yksi yö. Harmi sinänsä.

Harmi minänsä oli tosin se, että tätä toisen yön laskua tultiin karhuamaan noin klo 21.30 seuraavana iltana - huoneestamme saakka. Eikä tämä edes ollut Jury's Innin ainoa palvelu"omituisuus"; heräsimme nimittäin maanantai aamuna melko räävittömään kolisteluun, kilistelyyn ja koputteluun, kun huonesiivoojat aloittelivat ilmeisesti urakkaansa. Riittävästi havahduttuamme vilkaisimme kellojamme, eikä se kellojen siirtämisestä huolimatta, ollut vielä edes puolta yhdeksää. Olimme päättäneet nousta yhdeksän aikaan ehtiäksemme vielä kaupungille ennen puolenpäivän check-outtia, joten tuossa vaiheessa käänsimme vain kylkeä ja jatkoimme uniamme. Kunnes. Ovellemme koputetaan, aikaa on ehkä sekunti miettiä että kumpi menee: minulla päällä toppi ja alushousut, Ollilla vain kalsarit - eli minä menen. Ehdin juuri kaapata sohvalta housut ja rämpiä ovea kohti kun se avataan ja ilmeisesti kerrossiivooja alkaa tunkeutua huoneeseen. Kunnes huomaa minut.
"Oh, sorry, we'll come back later."
Palaan lepotilaan ihmetteleviä manauksia ladellen ja yritän jatkaa unia. Ei kuitenkaan kulu kuin ehkä kymmenen minuuttia kun sama toistuu - tällä kertaa vain asialla eri täti. Nyt paluu sängylle sisältää jo painokelvotontakin materiaalia ja päätämme jättää NukkuMatin siltä päivältä/yöltä rauhaan.

Sitä vain jäi ihmettelemään, että minkä takia hotelliin on säädetty check-out aika, jos kerrossiivoojat siitä huolimatta alkavat tunkea huoneisiin jo aamukahdeksalta? Edellisen päivän meillä oli ruokamyrkytyksen - ja ehkä vähän krapulankin - vuoksi "Do Not Disturb"-kyltti ovessa koko päivän, ja ilmeisesti se olisi pitänyt jättää paikalleen yöksikin. Tai ehkä juuri tuon edellispäivän kyltityksen takia siivooja-tätien sormia syyhytti päästä huoneemme kimppuun? Tiedä tuota, mutta vähän jäi omituinen maku suuhun.

Näissä oloissa majoituimme siis autoillessamme. Bonuksena lisään tähän kuivuuteen vielä Dublinin hotellimme - jossa siis yövyimme kotimatkalla viikko sitten. Lensimme siis Suomeen reittiä Dublin-Lontoo-Tampere, ja siltä reissulta kokemuksiin tarttui vielä tämä "ylimääräinen" hotelli.

Aston Hotel, Dublin (www.aston-hotel.com)
Hotelli sijaitsee aivan Liffeyn partaalla Temple Barin alueella - ja on siis uskomattoman hyvällä paikalla. Hintahan nyt oli tietysti hieman korkeampi, koska kyseessä on kuitenkin ihan hotelli - mutta 35€/lurjus ei kuitenkaan tuolla sijainnilla tunnu liialta.
Huone sinällään pelotti, mutta pelottavinta koko hotellissa oli kuitenkin hissi: se nitkahteli, risahteli ja nyki. Eikä kyseessä ollut mikään nostalginen korihissi vaan aivan nykyaikaisen oloinen teräksen värinen liukuovi-hissi. Tämä hökötys myös nytkähti aina melko ikävästi kun sen kyytiin astui. Sen vuoksi käytimmekin hissiä vain pakkotilanteessa.
Huonetta pelkäsimme turhaan. Käytävän päästä, kulman takaa löytyi huone 39, joka käsitti - no kerrossängyn. Mutta. Myös tavallisen parisängyn! Huoneessa oli lisäksi kaikki hotellivaatimukset, eli tilava - ja ennen kaikkea siisti - kylpyhuone sekä tietysti TV.
Lisäksi hintaan kuului aamiainen, jota voin suositella muutoin, mutta välttäkää sitä kahvia. Huh ja hyh.

Eli, loppukaneettina mainittakoon että kaikki yöt nukuttiin, silmät kiinni ja vaakatasossa. Jossain - epäilen itse Ballycastlen nuhjuista kodikkuutta - pääsi ILMEISESTI (biologi-Sanran diagnosoimana) lintukirppu puraisemaan, muttei se yöunia haitannut! Nyt ollaan kuitenkin hieman viisaampia tällä hostelli-hotelli-B&B-rintamalla, ja ehkä hieman myös tarkempia siitä, mihin sen päänsä lopulta kallistaa.

Pilalla.

Moni viimeaikainen asia on pilannut minut. Pilannut monella tavalla - ja sillä toisella tavalla taas tehnyt paremmaksi ihmiseksi.

Palasin juuri Irlantilaisesta baarista. Juuri niin, baarista, ei pubista. Tämähän nyt ei oikein onnistuisikaan muualla kuin näillä nummilla - siis irlantilaisen baarin kokeminen. Niitä pubeja, aitoja irlantilaisia sellaisia kun tuntuu löytyvän joka maasta – jos ei muualta niin lentokentältä sitten viimeistään. Tänään kuitenkin tuli käytyä ihan irlantilaisessa baarissa. Ja todettua itsensä vanhaksi.

Tästä vanhuudesta päästäänkin suoraan siihen pilaamiseen – kuten kai ikääntymiseen kuuluukin. Niinhän se tuore maitokin pilaantuu kun sen pöydälle jättää. Edes yhdeksi yöksi. Typerä maito. Tässä tapauksessa voidaan kuitenkin syyttää Mikkeliä ja sen hullua yöelämää: kun em. Kaupungissa, meidän koulussa siis, lähtee yöhön, ei ole koskaan yksin. Etkot ovat luonnollisesti Pentissä – siis koulumme salakavalassa ja ehkä semilaittomassa baarissa – ja etkojen etkot tietysti jokaisella tahollaan. Koulusysteemimme on kuitenkin sen verran tiivis, että ajan kuluessa näitä etkoja ei ole vaikea löytää – tai jos ne itse järjestää, tulee niille melkein kutsumattakin riittävästi ihmisiä maksimaalisen viihtyvyyden takaamiseksi. Ja kaikki juovat itsensä mukaviksi – tai jopa humalaan saakka.

Kun Pentistä sitten eksytään baariin saakka, on lopputulemassa aina niin paljon tuttuja, ettei yksinjäämisestä ole juuri huolta. Toisaalta, yhden tai kahden ihmisen kanssa jumittamistakaan ei tarvitse harrastaa – jollei ehdottomasti halua – sillä tuttuja naamoja tulee vastaan vähintään joka neljännessä ohittajassa. Toista se on täällä. Etkojen etkoja yritetään pitää alle puolessa tunnissa, jossa kukaan ei joko halua tai ehdi juoda yhtään – saatikaan riittävästi. Niin sanotut etkot ovat – ainakin tähän saakka – olleet koulun pubissa Stablesissa, jossa juoma ei liikaa köyhdytä, mutta verottaa nauttijaansa kuitenkin enemmän kuin kotimaan tuttu ja lämmin Pentti. Vieraita naamoja vilisee myös jo aivan luvattomuuksiin saakka. Itse kekkerit ovatkin sitten jo toivoton tapaus. Sinne saakka jaksaa yleensä vain harva, porukastamme kai useiten (aina) Kristina, hyvin usein Igor ja loput sitten harvemmin. Voisin kuvitella että sellainen ehkä neljän porukka olisi melko yleinen tapaus – kuten myöskin tänä iltana.

Juomia oli alle nautittu se ehkä noin normaali määrä, vaikkakin seurue tuntui niukkailevan jo etkoilla. Itse join arkailematta ikävääni, mutta seuran puutteessa jätin homman yhteen varsinaisessa bilepaikassa, Kilmurry Lodgessa. Saapuessamme paikka oli käytännössä katsoen tyhjä, mutta ajan mittaan väkeä saapui – mutta minkälaista väkeä!? Keski-ikä hipoi ehkä juuri ja juuri kahtakymmentäkahta, musiikin volume kasvoi hetki hetkeltä ja oma mielialani laski samaa tahtia. Kristina nautti – ainakin tanssimisesta ja muustakin olemisesta, me kolme muuta tunnuimme enemmän ja vähemmän kärsivän virikkeen, juoman ja unen puutteista.

Täytyy kuitenkin myöntää että tuo kuuluisa Lodge on varmasti ehdoton paikka suuremmissa porukoissa tuleville, humalaisille innokkaille. Kuten me olimme Mikkelissä. Se, mitä itse olisin kaivannut olisi ollut toisaalta riippumattomuus: tällä kerralla olimme nimittäin pienellä jengillä, jolla olimme myös suunnitelleet tulevamme takseillen kotiin ja täten säästävämme hieman pennosiamme. Kävellen kun tuo matka olisi ollut melko julma – ainakin tässä vallitsevassa kylmyydessä (ehkä 4°C), väsymyksessä ja harmistuksessa. Toisaalta myös joko OIKEANLAINEN juomaseura, hieman hiljaisempi musiikki tai edes isompi porukka, olisi auttanut viihtymään. Nyt kuitenkin kaverit eivät olleet janoisia – tai ainakaan yhtä janoisia kuin allekirjoittanut – musiikki pauhasi kuin RaumanMerenJuhannuksessa lavan edessä ja meitä tosiaan oli vain tuo neljä. Ei siinä viitsinyt yksinkään lähteä taksia etsimään. Igor tosin sai minut houkuteltua taksille uskotellen että Katja ja Kristina tiesivät lähdöstämme – totuus paljastui kotona, kun Kristina soitti perään ja kyseli että missä olemme. Pitäisi siis kysyä.

Nyt kuitenkin, tästä oppineena – ja toisaalta viisastuneena – tiedän, mistä asioista täytyy pitää huolta ennen kuin seuraavan kerran lupaudun lähtemään irlantilaiseen BAARIIN. ;)

Se seuraava pilaaminen liittyykin sitten tähän paikkaan. Kun tänne tulin oli kaikki uutta ja ihmeellistä – ja tavallaan täysin omaa. Täällä ei kukaan tuttu ollut vielä käynyt, kokenut ja luonut ennakkokäsityksiä. Täällä ei myöskään mikään muistuttanut asioista, joita väkisinkin tulee ikävä. Ihan muistuttamattakin. Mutta liikojen muistutusten puutteessa elämä täällä alkuun oli uutta, jännittävää ja seikkailumaista.

Olli kuitenkin tuli – ja sitä tulemista odotin lähes tiedostamatta. Vietimme täällä lähes kaksi viikkoa matkustellen, nauttien ja opetellen taas olemaan toistemme kanssa. Sen jälkeen matkustimme vielä Suomeen, yhtä matkaa, käsi kädessä. Paluumatkan alkaessa oli mieleen kuitenkin jostain juolahtanut se yksinäisyys, joka viimein paikan päällä todentui. Pieni huoneeni olikin täynnä Ollia, muistoa, tuoksua olemusta. Nämä tuhannet kilometrit alkoivat tuntua valovuosilta, viikot sukupolvilta ja aikaero ikuisuuksilta. Jokainen kulma, nurkka ja langanpätkä huusivat Ollin nimeä. Irlantilainen pakopaikkani oli pilalla.

Nautin kyllä joka hetkestä jonka Olli oli täällä: siitä että vihdoin sain jakaa kokemukseni, uudet ystäväni ja turhautumani jonkun kanssa. Eikä vain jonkun, vaan juuri sen ihmisen kanssa, joka on minulle tärkein tässä maailmassa. Sitä vain ei ymmärtänyt – ennen kuin tuo ihminen kiljuu poissaolollaan – että kuinka ison palan sitä itsestään tuossa vajaassa kahdessa viikossa lohkaisi.

Tuo pala kuitenkin odottaa minua Suomessa, siihen luotan. Luottamus on loppupeleissä se tärkein lohkare tässä palapelissä; pala jota ilman tästä yhtälöstä ei olisi koskaan voinut tulla mitään.

Tämä aika, tämä kokemus on kuitenkin minun. Minun oma mahdollisuuteni oppia taas jotain uutta itsestäni, maailmasta ja asioista, joita arvostan. Tottakai ihminen aina peilaa kokemuksiaan menneeseen, siihen mitä on joskus ollut. Ikävälle ei kuitenkaan pidä antaa liikaa valtaa. Muuten se voi muuttua ensimmäisestä vastoinkäymisestä lamauttavaksi murheeksi tai sumeaksi suruksi. Sitävastoin ikävää pitää vaalia ja valjastaa se voimaksi, josta ammentaa. On oivallettava sen kuitenkin olevan rikkaus että meillä on asioita joita ikävöidä. Kaikilla ei niin ole.

Minulla on. Onneksi.

Irlannin käsikirja autoilijoille

Eli jotain tänne on kuitenkin saatava matkasta kerrottua ennen seuraavan alkua. Täältä siis pesee - asiaa autoilusta näillä nummilla.

Irlannin liikennehän siis on suurimmalle osalle maailman ihmisiä ns. vääränpuoleista, eli matkaa taitetaan aina tien vasemmalla puolella. Autoissa tämä luonnollisesti näkyy myös siinä, että ratti sijaitsee auton oikealla laidalla - siis tällä kertaa suomalainen pelkääjä saa myös olla itse ohjaksissa. Etukäteen kuvittelimme erehtyvämme ovista useampaan otteeseen, mutta lopulta niin ei käynyt kertaakaan. Hyvä me!
Se käytännön jippo tässä järjestelyssä kuitenkin on, että koska normaali manuaalivaihteinen auto on kaikilta rakenteiltaan samanlainen kuin suomessa, niin vaihdekeppiä tulee täällä käytellä OIKEASTI vasurilla. Alkukankeuden jälkeen tämäkin rupesi kuitenkin sujumaan lähes kuin vanhalta tekijältä, eikä lopputaipaleella oikea käsi enää hipelöinyt ovenkarmeja läheskään niin usein. Toinen - ehkä ei-niin-ilmeinen vääränpuolisuusongelma oli taustapeili, johon tottumiseen meni itseasiassa pidempään kuin vasurivaihteistoon. Katse hakeutui jatkuvasti tuulilasin oikeaan yläkulmaan liimattuun "please drive on the left side"-tarraan vasemmalla sijaitsevan peilin sijaan.

Irlannin tiestö on jaettu viiteen väritasoon (sininen, vihreä, punainen, keltainen ja valkoinen) ja lähes vastaavasti kolmeen "tasoluokitukseen": M, N, R. Näistä M on harvinaisin ja tarkoittaa melko ilmeisesti moottoritietä. Näitä ihmeitä ei tosin löydy tältä saarelta kuin Dublinin ja Belfastin ympäristöstä, joten laadukkaasta 2-3 kaistaisesta tiestä 120 km/h rajoituksin ei pääse liikoja nauttimaan. N-tiet ovat paikallisia valtateitä, joiden kunto ja leveys vaihtelevat äärettömän paljon. N-luokitus tarkoittaa lähinnä sitä - kokemuksemme mukaan - että tiellä PITÄISI mahtua ajamaan kaksi autoa rinnakkain, joka luonnollisesti (?) oikeuttaa 100 km/h rajoitukset lähes kaikille näille vihreille linjoille. N-teitä löytyy tosin myös punaisina versioina - joka on siis hieman huonompitasoinen tieluokitus - ja näillä väylilläkin ilmeisesti pitäisi mahtua ohittelemaan ja kohtaamaan vastaantulevaa liikennettä vähintään 80 km/h nopeuksilla. R-tiet ovat usein niitä tunnelmallisia pikkuteitä, joille on jollain konstilla vedetty asfaltti - ja joilla paikalliset yhä ajavat kumit punaisina. Näillä teillä turistit ajavat n. 40 km/h nopeudella ja järkyttyvät joka kerta kun bussi, rekka tai joku muu isompi auto ilmestyy mutkan takaa.

Tiestö on siis vaihtelevaa sekä laadultaan, leveydeltään kuin ympäristöltäänkin. Paikallisia tiehaittoja eivät suinkaan ole routavauriot tai hirvieläimet vaan lähinnä kapeiden teiden pettävät reunat, lampaat, maanvyörymät, teitä reunustavat kiviaidat ja tietysti paikalliset ruusperit. Hurjinta kapeikkoa pääsimme matkallamme kokemaan Connemaran seudulla, jossa tietä molemmin puolin reunustava kivimuuri tuntui hipovan Sorsan mintunvihreää peitettä jo yksinkin tiellä kiemurrellessamme. Jännäkakka tulikin lähes housuun kun paikallinen pikavuoro ilmaantui kerran jos toisenkin vastaantulevien kaistalle jonkun jyrkän mutkan takaa. Peltivaurioilta sentään säästyttiin, vasen eturengas tosin uhrattiin jo Cliff of Moher-Galway-väliltä löytyneeseen piilotettuun, äkkisyvään, teräväreunaiseen pohjavesikaivanteeseen (tai johonkin vastaavaan irlantilaiseen tieansaan). Em. tietapaturma saatiin kuitenkin korjattua Galwayssa ystävällisen AA-miehen avustuksella (paikallinen Team Ahma siis - ei SeYksToinenAA) - ja vielä ripeästi ja luotettavasti. Tämä siis ainakin toimii täällä LOISTAVASTI!

Irlanti on EUn tämän hetken nopeiten kasvava talous, ja tämä näkyy myös teillä: tietöitä on - ainakin merkkien mukaan- tekeillä runsaasti, ellei jopa naurettavissa määrin. Myös paikallisilla tie-muovi-tötteröiden tekijöillä on hyvin onnekkaat päivät meneillään, sen verran mahtavat määrät em. ilmiöitä oli teille ripoteltu. Itse tietöistä ei kaikesta tästä merkkipaljoudesta huolimatta ollut välttämättä jälkeäkään - mutta ei kai se ole se itsetarkoitus? Jos kerran merkin- ja tötteröntekijöitä riittää, niin pitäähän ihmisten antaa yrittää?! Alla muutamat esimerkit tästä liikennemerkkimerestä - jonka rinnalla Esanmäenkin näkymät kalpenevat! (valitettavasti "parhaat" merkkisumat jne. joko tärähtivät tai jäivät jostain muusta syystä tallentumatta jälkipolville - nyt siis melko maltillinen tietyömaamerkintä - siis täällä!)

Liikennemerkeistä täytyy vielä sen verran mainita, että pitkin matkaa teiden varsia "koristivat" paikallisen tiepiirin tai kaupungin alueella tieliikenteissä kuolleiden määrät (mm. Limerickin teillä on kuollut viimeisen neljän vuoden aikana 75 ihmistä). Lisäksi huvituimme siitä, että irlantilaiset ovat ilmeisesti todenneet kertauksen todella olevan se opintojen äiti: matkalla bongasimme ainakin kaksi kylttiä, joissa luki - SUURELLA - että Speed Kills Kills Kills. Yritimme myös kuvata näistä jälkimmäisen todistaaksemme tämänkin outouden, mutta liian suuren tilannenopeuden takia tuokin kuva kärsi vakavia vaurioita - ja on näin ollen julkaisukelvoton. Jopa täällä.

Keskimääräinen päivämatkamme tuli lopulta olemaan lähes 250 km, joista pisimmän taipaleen taitoimme viimeisenä päivänä: 367 km välillä Belfast Limerick. Pääsääntöisesti matkat olivat kuitenkin melko kevyen tuntuisia - toisen päivän Connemaran jännitysteitä ja mutkia lukuunottamatta. Onneksemme pidemmät matkat (Sligo-Ballycastle ja jo mainittu Belfast-Limerick) taittuivat hyviä ja leveitä teitä pitkin - ja usein vielä kohtuullisen hyvässä säässä. Irlannin lumoava (?) sää antoikin matkallemme mukavan (?) rytmin, kun joka toinen päivä satoisatoisatoi ja välipäivinä aurinko armas näytti parempiaan. Oli siis mielenkiintoinen matka niin kelillisesti, maisemallisesti kuin ajokokemuksellisestikin.

Loppukaneettina vielä mainittakoon, että vuokraustilanteessa maksamamme, kaikenkattava lisävakuutus ei sitten korvannutkaan renkaita, joten autonpalautuksessa eteen lyötiin reilun sadan euron lisälasku. Onneksi meillä suomalaisilla, hyvätuloisilla kauppatieteenopiskelijoilla on varaa moiseen... ?? Täytyy myöntää että hieman sapetti - eli varokaa heikkoja TIENREUNOJA - jos siis autoilette täälläpäin.

Eiköhän tuo reissu ollut kuitenkin sen arvoinen. Kokemuksella voin nyt sanoa, että kyllä tämä maa kannattaa KUITENKIN katsoa rauhassa, "oman" auton kanssa ja omia polkuja (=paikalliset tiet) seuraillen!