Pilalla.

Moni viimeaikainen asia on pilannut minut. Pilannut monella tavalla - ja sillä toisella tavalla taas tehnyt paremmaksi ihmiseksi.

Palasin juuri Irlantilaisesta baarista. Juuri niin, baarista, ei pubista. Tämähän nyt ei oikein onnistuisikaan muualla kuin näillä nummilla - siis irlantilaisen baarin kokeminen. Niitä pubeja, aitoja irlantilaisia sellaisia kun tuntuu löytyvän joka maasta – jos ei muualta niin lentokentältä sitten viimeistään. Tänään kuitenkin tuli käytyä ihan irlantilaisessa baarissa. Ja todettua itsensä vanhaksi.

Tästä vanhuudesta päästäänkin suoraan siihen pilaamiseen – kuten kai ikääntymiseen kuuluukin. Niinhän se tuore maitokin pilaantuu kun sen pöydälle jättää. Edes yhdeksi yöksi. Typerä maito. Tässä tapauksessa voidaan kuitenkin syyttää Mikkeliä ja sen hullua yöelämää: kun em. Kaupungissa, meidän koulussa siis, lähtee yöhön, ei ole koskaan yksin. Etkot ovat luonnollisesti Pentissä – siis koulumme salakavalassa ja ehkä semilaittomassa baarissa – ja etkojen etkot tietysti jokaisella tahollaan. Koulusysteemimme on kuitenkin sen verran tiivis, että ajan kuluessa näitä etkoja ei ole vaikea löytää – tai jos ne itse järjestää, tulee niille melkein kutsumattakin riittävästi ihmisiä maksimaalisen viihtyvyyden takaamiseksi. Ja kaikki juovat itsensä mukaviksi – tai jopa humalaan saakka.

Kun Pentistä sitten eksytään baariin saakka, on lopputulemassa aina niin paljon tuttuja, ettei yksinjäämisestä ole juuri huolta. Toisaalta, yhden tai kahden ihmisen kanssa jumittamistakaan ei tarvitse harrastaa – jollei ehdottomasti halua – sillä tuttuja naamoja tulee vastaan vähintään joka neljännessä ohittajassa. Toista se on täällä. Etkojen etkoja yritetään pitää alle puolessa tunnissa, jossa kukaan ei joko halua tai ehdi juoda yhtään – saatikaan riittävästi. Niin sanotut etkot ovat – ainakin tähän saakka – olleet koulun pubissa Stablesissa, jossa juoma ei liikaa köyhdytä, mutta verottaa nauttijaansa kuitenkin enemmän kuin kotimaan tuttu ja lämmin Pentti. Vieraita naamoja vilisee myös jo aivan luvattomuuksiin saakka. Itse kekkerit ovatkin sitten jo toivoton tapaus. Sinne saakka jaksaa yleensä vain harva, porukastamme kai useiten (aina) Kristina, hyvin usein Igor ja loput sitten harvemmin. Voisin kuvitella että sellainen ehkä neljän porukka olisi melko yleinen tapaus – kuten myöskin tänä iltana.

Juomia oli alle nautittu se ehkä noin normaali määrä, vaikkakin seurue tuntui niukkailevan jo etkoilla. Itse join arkailematta ikävääni, mutta seuran puutteessa jätin homman yhteen varsinaisessa bilepaikassa, Kilmurry Lodgessa. Saapuessamme paikka oli käytännössä katsoen tyhjä, mutta ajan mittaan väkeä saapui – mutta minkälaista väkeä!? Keski-ikä hipoi ehkä juuri ja juuri kahtakymmentäkahta, musiikin volume kasvoi hetki hetkeltä ja oma mielialani laski samaa tahtia. Kristina nautti – ainakin tanssimisesta ja muustakin olemisesta, me kolme muuta tunnuimme enemmän ja vähemmän kärsivän virikkeen, juoman ja unen puutteista.

Täytyy kuitenkin myöntää että tuo kuuluisa Lodge on varmasti ehdoton paikka suuremmissa porukoissa tuleville, humalaisille innokkaille. Kuten me olimme Mikkelissä. Se, mitä itse olisin kaivannut olisi ollut toisaalta riippumattomuus: tällä kerralla olimme nimittäin pienellä jengillä, jolla olimme myös suunnitelleet tulevamme takseillen kotiin ja täten säästävämme hieman pennosiamme. Kävellen kun tuo matka olisi ollut melko julma – ainakin tässä vallitsevassa kylmyydessä (ehkä 4°C), väsymyksessä ja harmistuksessa. Toisaalta myös joko OIKEANLAINEN juomaseura, hieman hiljaisempi musiikki tai edes isompi porukka, olisi auttanut viihtymään. Nyt kuitenkin kaverit eivät olleet janoisia – tai ainakaan yhtä janoisia kuin allekirjoittanut – musiikki pauhasi kuin RaumanMerenJuhannuksessa lavan edessä ja meitä tosiaan oli vain tuo neljä. Ei siinä viitsinyt yksinkään lähteä taksia etsimään. Igor tosin sai minut houkuteltua taksille uskotellen että Katja ja Kristina tiesivät lähdöstämme – totuus paljastui kotona, kun Kristina soitti perään ja kyseli että missä olemme. Pitäisi siis kysyä.

Nyt kuitenkin, tästä oppineena – ja toisaalta viisastuneena – tiedän, mistä asioista täytyy pitää huolta ennen kuin seuraavan kerran lupaudun lähtemään irlantilaiseen BAARIIN. ;)

Se seuraava pilaaminen liittyykin sitten tähän paikkaan. Kun tänne tulin oli kaikki uutta ja ihmeellistä – ja tavallaan täysin omaa. Täällä ei kukaan tuttu ollut vielä käynyt, kokenut ja luonut ennakkokäsityksiä. Täällä ei myöskään mikään muistuttanut asioista, joita väkisinkin tulee ikävä. Ihan muistuttamattakin. Mutta liikojen muistutusten puutteessa elämä täällä alkuun oli uutta, jännittävää ja seikkailumaista.

Olli kuitenkin tuli – ja sitä tulemista odotin lähes tiedostamatta. Vietimme täällä lähes kaksi viikkoa matkustellen, nauttien ja opetellen taas olemaan toistemme kanssa. Sen jälkeen matkustimme vielä Suomeen, yhtä matkaa, käsi kädessä. Paluumatkan alkaessa oli mieleen kuitenkin jostain juolahtanut se yksinäisyys, joka viimein paikan päällä todentui. Pieni huoneeni olikin täynnä Ollia, muistoa, tuoksua olemusta. Nämä tuhannet kilometrit alkoivat tuntua valovuosilta, viikot sukupolvilta ja aikaero ikuisuuksilta. Jokainen kulma, nurkka ja langanpätkä huusivat Ollin nimeä. Irlantilainen pakopaikkani oli pilalla.

Nautin kyllä joka hetkestä jonka Olli oli täällä: siitä että vihdoin sain jakaa kokemukseni, uudet ystäväni ja turhautumani jonkun kanssa. Eikä vain jonkun, vaan juuri sen ihmisen kanssa, joka on minulle tärkein tässä maailmassa. Sitä vain ei ymmärtänyt – ennen kuin tuo ihminen kiljuu poissaolollaan – että kuinka ison palan sitä itsestään tuossa vajaassa kahdessa viikossa lohkaisi.

Tuo pala kuitenkin odottaa minua Suomessa, siihen luotan. Luottamus on loppupeleissä se tärkein lohkare tässä palapelissä; pala jota ilman tästä yhtälöstä ei olisi koskaan voinut tulla mitään.

Tämä aika, tämä kokemus on kuitenkin minun. Minun oma mahdollisuuteni oppia taas jotain uutta itsestäni, maailmasta ja asioista, joita arvostan. Tottakai ihminen aina peilaa kokemuksiaan menneeseen, siihen mitä on joskus ollut. Ikävälle ei kuitenkaan pidä antaa liikaa valtaa. Muuten se voi muuttua ensimmäisestä vastoinkäymisestä lamauttavaksi murheeksi tai sumeaksi suruksi. Sitävastoin ikävää pitää vaalia ja valjastaa se voimaksi, josta ammentaa. On oivallettava sen kuitenkin olevan rikkaus että meillä on asioita joita ikävöidä. Kaikilla ei niin ole.

Minulla on. Onneksi.