Joulurauhaa kaikille!

"Whatever else be lost among the years,
Let us keep Christmas still a shining thing:
Whatever doubts assail us,
Let us hold close one day,
remembering its poignant meaning for the hearts of men.
Let us get back our childlike faith again."

Grace Noll Crowell

Joulurauhaa ja iloa sekä

Uudenvuoden onnea

KAIKILLE!!

... olo on orpo mutta yksinäinen...

Brookfield Hall on tyhjentynyt ja alkaa hiljentyä jouluun. Viimeiset ystäväjoukostani suuntasivat kohti kotimaitaan varhain tänä aamuna. Ja minä käänsin kylkeä, vielä täällä.

Olen siis se last (wo)man standing. Kesällä, Suomeen totaalikyllästyneenä, kun näitä lippuja ostin, ei tuntunut mitenkään kiireiseltä päästä näiltä nummilta takaisin Suomen joulutunnelmaan. Nyt kaduttaa. Viimeinen koulupäivä oli viime perjantai, 16.12.. Jossain nerokkaan mieleni kesätunnelmassa ajattelin, että on varmasti huikeaa venyä täällä vielä ylimääräinen KUUSI päivää ennen matkaa kohti Suomalaista joulua ja sen tuttuja tuoksuja, värejä, valoja ja ennen kaikkea maisemaa. Lunta.

Eikä sillä, täällä olisi varmasti oikein rattoisaa - mutta ei yksin. Eikä tenttitietoisuuden alla; vajaan kuukauden päästä pitäisi vielä kärsiä tämän kuluneen syksyn tenttirupeama. Tämäkin suunnitelma on kyllä punottu jossain kierossa ajatuskoukerossa varmasti Guinness-tuopin äärellä. Vai osaako joku kertoa, että mitä muuta kuin karmeaa KIUSAA tämä on: ensin istutetaan opiskelijoita 12 viikkoa luennoilla, tutorialeissa ja labeissa, jonka jälkeen päästetään ne LOMALLE neljäksi viikoksi. Mutta sen sijaan, että tuon loman jälkeen voisi aloittaa uuden lukukauden puhtain jauhoin, pöydin ja aatoksin, niin pakotetaan opiskelijat äärimmäiseen kidutukseen: toteamaan kuinka lomalla tuli nollattua keskustietokone ja että syksyiset muka-muistiinpanot ovat täyttä gaelinkieltä. Oma koe-urakkani alkaa vasta tenttijakson toisella viikolla 16.1. - ja on tietysti ryhmitetty niin, että kaikki kolme tenttiä ovat peräkkäisinä päivinä!!

Mutta miten tämä liittyy nyt tähän kolmen päivän kärvistelyyn Castletroyssa? No tietysti niin, että kun nämä päivät on jollain yritettävä täyttää, niin opiskelu on se loogisin vaihtoehto. Vai onko? Onneksi tämän ihanuuden kruunaa se, että näiden muutaman jo hikoillun päivän aikana olen myös tullut huomaamaan kuinka paljon sitä tulikaan sluibailtua näiden kolmen kuukauden aikana. Kuitenkin, 2/3 professoreistamme antoi meille jonkinlaista kysymyslistaa ja tarkempaa osviittaa siitä, mitä tuolloin vajaan kuukauden päästä on odotettavissa, johon aion nojautua. Ei sillä ettei aikaa olisi, mutta halua ei välttämättä riitä. Matkustan pitkästä aikaa Suomeen, kotiin ja lempi-juhlaani Jouluun. Enkä todellakaan halua - enkä aio - viettää tuota puolitoistaviikkoista pohtien teknologisen kehityksen merkitystä maataloudelle, verkkopalvelujen markkinoinnin mutkikkuutta tai konfliktin osapuolien mahdollisia motiiveja. En. Kun Suomeen pääsen torstaina, vedän tonttulakin päähän, otan glögimukin käteen ja hoilaan "porsaitaäidinoommekaikki". Täysillä. Ja unohdan koulun, tentit, vesisateen ja nummet.

Sitä ennen olen vielä Irlannissa vajaat 64 tuntia. Ja joulurauhan takaamiseksi yritän opiskella. Edes vähän.

Where have all the friends gone?

Näinä syvällisinä aikoina kun adventti korventaa ihmisen sisintä ja koulustressi yrittää epätoivoisesti löytää ulospääsytietä tyhjiöstään (=kallosta), haikeus saattaa yllättää varomattoman kulkijan. Havahduin nimittäin muistelemaan ystäviä, ihmisiä, joita on virrannut sisään ja ulos elämästäni. Vuosikausia tämä virta on ollut loputon, haikea ja täynnä hyviä muistoja. Syy tähän tämänkertaiseen haikeiluun löytyy tuolta reilun kuukauden päästä: kun Limerick jää taakse, pölyksi kantapäihin, jää samalla jälkeen pala elettyä elämää ja monta risteystä loistavien ihmisten kanssa.

"Pidetään yhteyttä!" "Tullaan käymään!" "Soitellaan!"

Kaikki tuo on kuultu - ja unohdettu niin monta kertaa. Syitä skeptisyyteeni tuleekin seuraavassa:

Lapsuuskaverit: Ensimmäiset perheen ulkopuoliset kaverit, joiden kanssa syötiin multaa, kahlattiin jäälauttojen seassa, ryvettiin ala-aste läpi ja jaettiin ensimmäiset ihastukset. Ihmiset, joiden kanssa tuli tehtyä se viaton verivala (ennen tietoa HIV-salmonella-hepatiitti-kauhuista jotka vaanivat meitä nykyisin KAIKKIALLA), pelattua kirkonrottaa syyspimeässä, valvottua kiukulla öitä ja hiippailtua pitkin valotonta Kinkomaata - kuin suuressakin seikkailussa. Nuo ystävät, joiden kanssa kasvoin täksi aikuiseksi, joka minun nyt pitäisi olla, ovat hävinneet maailman tuuliin. Kännykästä löytyy enää yksi numero, osoitekirjasta enää yksi osoite, joiden takaa paljastuu samat muistot talvisesta luistinradasta, kesäisestä pyöräretkestä tai syksyisistä marjanpoiminnoista.

Vaihto-oppilasvuosi: Täältä ei jäänyt vain ystäviä, kavereita ja tuttuja, täältä jäi perhe. Ihmiset, kokonainen perhekunta, joka avasi ovensa minulle, tuntemattomalle ulkomaalaiselle teinille, on yhä elossa ja voi toivottavasti hyvin. Minä vain en tiedä siitä.
Kotiuduin, suorastaan rakastuin Kanadalaiseen perheeseeni, enkä koskaan, ikipäivänä olisi voinut kuvitella ajan murtautuvan välillemme näin. Viimeksi olen kuullut heistä kun tuon vuoden aikainen paras ystäväni, host-siskoni Kelly soitti minulle. Helmikuussa.
Perheeni lisäksi polkuni yli käveli kymmeniä ihmisiä, joilla on sormensa siinä sopassa mitä minä olen tänäpäivänä. Kuitenkin he kaikki ovat myös menneet sinne, maailman tuuliin.

Lukiokaverit: Lukioon menin ainoana Muuramelaisena, suoraan vaihto-oppilasvuoden jälkeen, liikuntaluokalle - ja siis sosiaaliseen tyhjiöön. En tuntenut ketään, aluksi siis. Pian tunsin kaikki, kaverustuin, ystävystyin ja löysin oman paikkani. Kolme vuotta vietin tuolla paikalla, siinä kolmen tytön ja yhden pojan tiiviissä joukossa, jonka uskoin säilyvän pitkälle tulevaisuuteen. Toisin tosin kävi: yhteys toimii pätkien enää yhteen silloin niin tiiviin porukkamme osaseen. Norssi-vuosien parhaan ystäväni kadotin taas samaan paikkaan kuin lapsuus- ja vaihtarikaverini: maailman tuuliin.

Joukkuekaverit: Jääkiekko. Elämäni suurin kulmakivi yli vuosikymmenen. Ystäviä, sydänystäviä, tuttuja ja kavereita enemmän kuin yksi yksittäinen osoitekirja edes pystyisi pitämään sisällään. Silti sieltäkään ei ole jäljellä kuin pari hassua. Ja nuokin yhteydet tuntuvat reistaavan ajan juostessa yhä pahemmin. Pitkään tapailimme, soittelimme, mailailimme ja pidimme elävää kontaktia yllä, mutta vuosien tomun paino on alkanut painaa yhteyksiä unohduksiin. Väkinäinen yhteysyritys: "... ai olette maisemissa, niin mäkin, hei, pitää nyt yrittää ehtiä tavata...", koko asia tuntuu unohtuvan, molemmilta, punaisen luurin myötä.
Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Nyt, kun aikaa Irlannin nummilla kirmailemiseen on enemmän takana kuin edessä alkavat nämäkin realiteetit kummitella mielessä. Olen viettänyt täällä pian kolme kuukautta. Olen tuntenut suurimman osan ystäväjoukostani lähes koko tämän ajan. Yhä useammin puhe on kääntynyt edessä väistämättä häämöttävään Irlanti-uramme loppuun, porukan hajoamiseen ympäri Eurooppaa ja loisteliaisiin suunnitelmiin kokoontumisajoista milloin Puolassa, Saksassa, Espanjassa ja jopa Suomessakin. Kokemukseni perusteella olen toiveikas, innostunut mutta toivottoman skeptinen.

Jos elämästäni on kadonnut yksi perhe, jota yhä ajattelen kuin toisena kotinani tässä kylmässä maailmassa, miten pystyn pitämään kiinni näistä tyypeistä, joilla on yhtä vähän tekemistä keskenään kuin H. Urmaksella ja ansaituilla gradeilla? Jos elämästäni on kadonnut ystävät, jotka näkivät kasvukipuni, jakoivat ensimmäiset sydänsuruni ja voittivat minut ruutuhyppelyssä; miten pystyn säilyttämään nämä kansainväliset kontaktit, jotka ovat jakaneet kanssani vain tämän kolme kuukautta Irlantilaista epätarkkuutta? Jos elämästäni on kadonnut joukko, joita pidin pysyvänä osana loppuelämääni; miten pystyn löytämään tämän joukon, joka on antanut minulle ystävyyttä ja huolenpitoa täällä sateisessa ja tuulisessa maailmassa?

Tarpeetonta lienee sanoa, että haikeus on hieman väärä sana. Riemu ja maailmanlopun meininki hallitkoon näitä loppuja päiviä, jotka saan tämän joukkioni kanssa täällä sateiden saarella viettää!

Kuin viimeistä päivää!

Koulu on taas, joulu on taas...

Joulu jolkottaen tulevi... mutta Limerick sen kun vihertää. On hieman outoa, kieltämättä, kun kotona kaikuu "joulupukkii, joulupukkii..." ja ulkona on sää kuin toukokuun. No ei ehkä sentään, mutta maalis-huhti ja ilman loskaa on tällä hetkellä valon ja auringon määrä näillä nummilla. Yritä siinä sitten virittyä hartaaseen adventtiin, jouluhuumaan tai muuhun kulutushulluuteen.

No, joulu jolkottaen tulevi, oli keli millainen hyvänsä. Täällä ei siis ole kyllä jouluna lunta, eli joulupukki saa luvan keksiä muita keinoja etenemisen edistämiseksi. Onneksi itse pääsee hankien ja nietosten ääreen Kinkomaan piparin ja puurontuoksuun järjestelemään enkelit pöydälle, tontut pianon päälle ja piparit ikkunaan. Adventtiaika vaan pitäisi nyt saada kulumaan täällä, kepulikonstein tai ilman.

Kulutushulluus ei onneksi hankia vaadi. Kaupoissa raikaa kyllä samat joulurallatukset kuin Suomessakin, valoja, palloja, hiluja ja blimblaa roikkuu joka ikkunassa ja pihassa - ja jokainen myyntineliö on ahdettu täyteen krääsää, tarpeettomuuksia ja ihanaa turhuutta. Ja kyllähän sitä ihminen ostaa kun syy annetaan! Eli jouluostoksia on tullut tehtyä.

Hetkittäin sitä onneksi havahtuu miettimään näitä lähitulevaisuuden realiteetteja, jotka tämän lahjahulluttelun osalta käsittävät ainakin British Airwaysin 23kg matkatavarapainorajan. Sekä tietysti matkalaukkuni rajallisen tilavuuden siinä ohessa. Sivuseikkahan tietysti on myös se, että tällä samalla joulureissulla olisi tarkoitus siirtää myös n. 75% täällä lojuvasta maallisesta omaisuudestani takaisin Suomeen. Eli logistiikkaan liittyviä ongelmia saattaa syntyä tuossa parin viikon päästä, kun urakka nimeltä pakkaus 2.0 alkaa.

Siihen mennessä pitää kuitenkin muistaa että ennen joulua on vielä koulua. Ennen lomia pitäisi saada markkinoinnin palveluanalyysi-projekti tehtyä (=perjantaihin mennessä) ja ehkä hieman aloitettua tammikuun tenttisumaan lukua. Melko kevyttähän tuo nyt kuitenkin vielä on - mediakurssin toisen projektinkin palautuspäivä on vasta ensivuoden puolella; eli ei tuhlata adventtiaikaa siihen?! ;)

Muita adventtiajan iloja ovat tietenkin pikkujoulut. Eilen otimme osaa Christmas Days-pippaloihin, jotka alkoivat Stablesissa jo kahdelta. Me tosin suuntasimme paikalle vasta yhdeksän jälkeen. Huhua oli kiertänyt, että tapahtumaan olisi hyvä pukeutua - siis naamiaisasuihin - ja että paikalliset yleensä panostavat siihen melkoisesti. Tämän huhun siivittämänä suuntasinkin sitten maanantaina kaupunkiin tekemään löytöjä, ajatuksena oli ilmantua paikalle joko enkelinä tai joulukuusena. Päädyin ostamaan valkoista: housut, yöpaidan ja hameen - sekä kultaista koristenarua, ja näihin sitten eilen sonnustauduin, viattomasti. Stablesissa saimme kuitenkin todeta, että paikallinen termi "dress-up" tarkoittaa melko eritasoista asustamista, kuin mihin itse olen Pentin opeissa tottunut: jengiä kun parveili perus-baari-releissä, ehkä rohkeimmat olivat sentään vetäneet tonttu-lakin päähän. Kristinan kanssa siis hieman erotuimme joukosta enkeli-asuissamme. Mutta se ei menoa haitannut! :)

Lauantaina laitamme sitten puurokattilat tulelle täällä Brookfield Hallissa. Tarkoitus on juhlia pikkujoulua kansainvälisesti lähipiirimme kesken, eli jokainen tekee jotain pientä joulusyömistä, tuo mukanaan pikkuisen paketin ja vakallisen joulumieltä. Itse aion tosiaan keitellä puuron kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, lisäksi toin Suomesta sekä glögi-tiivistettä että pipareita. Eiköhän näillä alkuun päästä.

Kyllä se joulu sieltä tulee, jolkottaen tai ihan tavallisesti.

Hyvä Suomi!!

Eli Onnea 88-vuotiaalle Suomelle täältä kaukaa Irlannin Nummilta!
Täällä se tyttäres yrittää sinnitellä, koulutyössä Itsenäisyyspäivänä... Ei näillä oo mitään kunnioitusta! ;)

Juhlitaan kuitenkin itsenäistä Suomea, ympäri maailman!

"Nyt maljan nostan, sen sulle juon..."

P.S. Lisää autenttista nummi-narinaa tulossa pian... ;)

Tee-maa ja kahvitaivas

Maanantaina tein löydön. Tai itseasiassa markkinointiryhmämme fleeminkielinen belgi Mieke oli tehnyt löydön joskus pari viikkoa sitten, ja jakoi sen kanssamme maanantaina. Avulla tai ilman, löysin kuitenkin kahvitaivaan tästä teelehtien ja teeleipien ihmemaasta.

Suomessa kulutetaan eniten kahvia per asukas maailmassa, joten tämä kahvista ja kahvilasta vaahtoaminen saattaa tuntua hieman oudolta. Mutta kun on viettänyt useamman kuukauden etsien juomakelpoista kahvia - tai edes kuumaa juomaa jota voisi kuvitella kutsuvansa kahviksi, niin Millstream Courtyardin Common Room tuntuu aikaiselta joululahjalta.

Kahvi siis täällä kun voi yleensä olla lähes mitä vaan, mutta KARMEAN usein se on jotain lähes juomakelvotonta instant-myrkkyä. Ja jos kahvi on aiemminkin toiminut p-moottorin käynnistäjänä niin tämä instant-litku sulattaa kyllä koko suoliston. Nykyään alan voida pahoin jo pelkästä instantin hajustakin...

Eli toisin sanoen, kahvitieteellisesti kampuksemme ei ole se ihastuttavin paikka olla ja vaikuttaa. Onneksi en ole kuitenkaan vielä löytänyt tietäni kahvin suurkuluttajaksi, joten hikipäässä ei ole tarvinnut korvikkeita etsiä. Ja tämänkin viikon löytö tipahti etsimättä syliin.

The Common Room on kampuksen uusimman rakennuksen, Engineering Research buildingin oheen rakennettu ruoka-juoma-virkistys-kompleksi. Common Roomin lisäksi tuon lasiseinäisen möhkäleen alakerrasta löytyy sekä a´la carte ravintola että lounaskahvila. Common Room on ennen kaikkea rauhallinen kokoontumispaikka, jonne voi halutessaan tuoda lounaspuolelta voileipiä ja muuta tuhdimpaa purtavaa. Itse CR:sta saa kahvia, teetä ja pienempää ja makeampaa purtavaa.

Parhaimpia anteja - kunnon kahvin lisäksi - CRssa on sen rauhallisuus, tyylikäs sisustus ja äärettömän ystävällinen palvelu. Tiskin takana häärivä Mary onkin tullut tällä viikolla jo melko tutuksi, sillä olen tätä päivää lukuun ottamatta vieraillut kahvitaivaassani joka päivä. Sisustus käsittää kymmenkunta sohvaryhmää; vaaleita nahkaisia sohvia ja nojatuoleja, jotka on järjestetty pyökkisten matalien ja yksinkertaisten kahvipöytien ympärille. Keskellä salia seisoo massiivinen 12 hengen pöytä, jolta löytyy tuoreimmat lehdet ja myös kansainvälistä lukemistoa. Ei tosin mitään suomeksi...
Pitkin salia on aseteltu mukavia viherkasveja, babmutikkuja sun muita piristämään rauhoittavaa vaaleutta. Valaistus käsittää kiskovalojen ja vaaleiden jalka- ja pöytälamppujen lisäksi salin korkeimman osan huomiota herättävät punaiset kattovalaisimet. Kaiken kaikkiaan valaistus on maltillista - kuten voi olettaa tilassa, jossa 3/5 seinäalasta on ikkunaa.

Huoneen nurkassa myös piano odottaa soittajaansa. Eli kaiken kaikkiaan tila on jotenkin tutun tuntuinen, rauhallinen ja kodikas. Lisäksi tietysti pyytämättä ja maksutta tulevat santsi-kupilliset ovat omiaan lisäämään tämän paikan houkuttelevuutta.
Nyt olen kuitenkin löytänyt ajantuhaluspaikkani täällä. Onneksi on vielä aikaa jäljellä tuhlattavaksi! Adventtiaikana sitä tietysti toivoisi saavansa glögiäkin, mutta ei ehkä pidä lähteä toivomaan mahdottomia!

Kaffepaussi sitävastoin kunniaan!