Where have all the friends gone?

Näinä syvällisinä aikoina kun adventti korventaa ihmisen sisintä ja koulustressi yrittää epätoivoisesti löytää ulospääsytietä tyhjiöstään (=kallosta), haikeus saattaa yllättää varomattoman kulkijan. Havahduin nimittäin muistelemaan ystäviä, ihmisiä, joita on virrannut sisään ja ulos elämästäni. Vuosikausia tämä virta on ollut loputon, haikea ja täynnä hyviä muistoja. Syy tähän tämänkertaiseen haikeiluun löytyy tuolta reilun kuukauden päästä: kun Limerick jää taakse, pölyksi kantapäihin, jää samalla jälkeen pala elettyä elämää ja monta risteystä loistavien ihmisten kanssa.

"Pidetään yhteyttä!" "Tullaan käymään!" "Soitellaan!"

Kaikki tuo on kuultu - ja unohdettu niin monta kertaa. Syitä skeptisyyteeni tuleekin seuraavassa:

Lapsuuskaverit: Ensimmäiset perheen ulkopuoliset kaverit, joiden kanssa syötiin multaa, kahlattiin jäälauttojen seassa, ryvettiin ala-aste läpi ja jaettiin ensimmäiset ihastukset. Ihmiset, joiden kanssa tuli tehtyä se viaton verivala (ennen tietoa HIV-salmonella-hepatiitti-kauhuista jotka vaanivat meitä nykyisin KAIKKIALLA), pelattua kirkonrottaa syyspimeässä, valvottua kiukulla öitä ja hiippailtua pitkin valotonta Kinkomaata - kuin suuressakin seikkailussa. Nuo ystävät, joiden kanssa kasvoin täksi aikuiseksi, joka minun nyt pitäisi olla, ovat hävinneet maailman tuuliin. Kännykästä löytyy enää yksi numero, osoitekirjasta enää yksi osoite, joiden takaa paljastuu samat muistot talvisesta luistinradasta, kesäisestä pyöräretkestä tai syksyisistä marjanpoiminnoista.

Vaihto-oppilasvuosi: Täältä ei jäänyt vain ystäviä, kavereita ja tuttuja, täältä jäi perhe. Ihmiset, kokonainen perhekunta, joka avasi ovensa minulle, tuntemattomalle ulkomaalaiselle teinille, on yhä elossa ja voi toivottavasti hyvin. Minä vain en tiedä siitä.
Kotiuduin, suorastaan rakastuin Kanadalaiseen perheeseeni, enkä koskaan, ikipäivänä olisi voinut kuvitella ajan murtautuvan välillemme näin. Viimeksi olen kuullut heistä kun tuon vuoden aikainen paras ystäväni, host-siskoni Kelly soitti minulle. Helmikuussa.
Perheeni lisäksi polkuni yli käveli kymmeniä ihmisiä, joilla on sormensa siinä sopassa mitä minä olen tänäpäivänä. Kuitenkin he kaikki ovat myös menneet sinne, maailman tuuliin.

Lukiokaverit: Lukioon menin ainoana Muuramelaisena, suoraan vaihto-oppilasvuoden jälkeen, liikuntaluokalle - ja siis sosiaaliseen tyhjiöön. En tuntenut ketään, aluksi siis. Pian tunsin kaikki, kaverustuin, ystävystyin ja löysin oman paikkani. Kolme vuotta vietin tuolla paikalla, siinä kolmen tytön ja yhden pojan tiiviissä joukossa, jonka uskoin säilyvän pitkälle tulevaisuuteen. Toisin tosin kävi: yhteys toimii pätkien enää yhteen silloin niin tiiviin porukkamme osaseen. Norssi-vuosien parhaan ystäväni kadotin taas samaan paikkaan kuin lapsuus- ja vaihtarikaverini: maailman tuuliin.

Joukkuekaverit: Jääkiekko. Elämäni suurin kulmakivi yli vuosikymmenen. Ystäviä, sydänystäviä, tuttuja ja kavereita enemmän kuin yksi yksittäinen osoitekirja edes pystyisi pitämään sisällään. Silti sieltäkään ei ole jäljellä kuin pari hassua. Ja nuokin yhteydet tuntuvat reistaavan ajan juostessa yhä pahemmin. Pitkään tapailimme, soittelimme, mailailimme ja pidimme elävää kontaktia yllä, mutta vuosien tomun paino on alkanut painaa yhteyksiä unohduksiin. Väkinäinen yhteysyritys: "... ai olette maisemissa, niin mäkin, hei, pitää nyt yrittää ehtiä tavata...", koko asia tuntuu unohtuvan, molemmilta, punaisen luurin myötä.
Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Nyt, kun aikaa Irlannin nummilla kirmailemiseen on enemmän takana kuin edessä alkavat nämäkin realiteetit kummitella mielessä. Olen viettänyt täällä pian kolme kuukautta. Olen tuntenut suurimman osan ystäväjoukostani lähes koko tämän ajan. Yhä useammin puhe on kääntynyt edessä väistämättä häämöttävään Irlanti-uramme loppuun, porukan hajoamiseen ympäri Eurooppaa ja loisteliaisiin suunnitelmiin kokoontumisajoista milloin Puolassa, Saksassa, Espanjassa ja jopa Suomessakin. Kokemukseni perusteella olen toiveikas, innostunut mutta toivottoman skeptinen.

Jos elämästäni on kadonnut yksi perhe, jota yhä ajattelen kuin toisena kotinani tässä kylmässä maailmassa, miten pystyn pitämään kiinni näistä tyypeistä, joilla on yhtä vähän tekemistä keskenään kuin H. Urmaksella ja ansaituilla gradeilla? Jos elämästäni on kadonnut ystävät, jotka näkivät kasvukipuni, jakoivat ensimmäiset sydänsuruni ja voittivat minut ruutuhyppelyssä; miten pystyn säilyttämään nämä kansainväliset kontaktit, jotka ovat jakaneet kanssani vain tämän kolme kuukautta Irlantilaista epätarkkuutta? Jos elämästäni on kadonnut joukko, joita pidin pysyvänä osana loppuelämääni; miten pystyn löytämään tämän joukon, joka on antanut minulle ystävyyttä ja huolenpitoa täällä sateisessa ja tuulisessa maailmassa?

Tarpeetonta lienee sanoa, että haikeus on hieman väärä sana. Riemu ja maailmanlopun meininki hallitkoon näitä loppuja päiviä, jotka saan tämän joukkioni kanssa täällä sateiden saarella viettää!

Kuin viimeistä päivää!