My FoodFair Lady ja muita kertomuksia

Tämä viikko - elämä Suomessa käynnin jälkeen - on mennyt melko kiireisesti, kaoottisesti ja kiskotellen. Niille siis, jotka eivät syystä tai toisesta tienneet, tiedoksi, että äitini täytti "pyöreitä" (30v. - eikö? ;) ) viikko sitten ja onhan siinä riittävästi syytä nousta Ryanin siiville ja osallistua juhliin. Viime viikonloppu oli kaikkiaan niin onnistunut kokonaisuus, että pidempikin matka (kuin tämä nykyinen 3000 km suuntaansa) olisi kannattanut sen takia taittaa!

Palasin siis turvallisesti, joskin loppumatkasta pompsahdellen, tänne nykyiseen kotikolooni Castletroyhin. Täytyy kyllä myöntää että reissun pelottavin osa ei suinkaan ollut melko temperamenttinen turbulenssi, joka koettiin siinä Englannin kanaalin päällä, vaan ihan täällä perillä koettu taksimatka Shannonin lentokentältä Brookfield Halliin. Terminaalista ulos astuessani näkyvissä ei nimittäin ollut yhtään ainoata taksia, mutta edellisellä saapumiskerralla olin huomannut miten silloinen taksikuskini soitti lisävoimia aseman ulkoseinässä olevasta puhelimesta - ja päätin tehdä saman. Kokemattomampi ja tyhmempi olisi voinut myös huomata että tuon seinäpuhelimen yläpuolella lukee melko suurella TAXI, ja vaikka onhan se vieraanmaankielellä, niin useampi suomalainenkin tietää sen tarkoittavan juuri paikallista kumijalkaa.

Taksi-tyttö kyseli määränpääni ja lupasi lähettää auton tuota pikaa, jota siirryinkin tien reunaan odottelemaan. Yhtäkkiä terminaalista hyökkää vanha mies ruskeassa puvussa ja TV-lupaa vaativissa silmälaseissa (suoraan Kummelista!) ja sanoo:
"ghrsioing thsou Limherick?" Tai jotain vastaavaa. Matkaväsymyksessäni näytän varmasti niin hölmistyneenä, että setä toistaa lauseensa, jonka tulkitsen tarkoittavan että olenko menossa Limerickiin. Nyökkään ja setä (ilmeisesti) jatkokysyy, että minne sinne. Vastaan ja samassa tämä veikko nappaa matkalaukkuni ja lähtee harppomaan kohti parhaat päivänsä jo nähnyttä Volvoa. Totean, että on varmaankin parempi seurata, vaikka juuri kaapattu laukku onkin käytännössä katsoen tyhjä.

Matka taittui melko hiljaisissa merkeissä - lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä etten ymmärtänyt äijän sanoista juuri tuon taivaallista. Hänen puheensa kun oli melkoista muminaa yhdistettynä Irlannin murteeseen ja - autossa leijuvan tuoksun perusteella - myös paikallisiin viinaksiin. Tuosta syystä olin peloissani. Tätä alleviivasi vielä se fakta että setä ajoi sekä kovaa että vaihdellen keskiviivan päältä pientareelle ja välillä takaisin. Toinen hermoilun aihe oli se, että tämän kuhmuraisen Volvon katollahan ei siis ollut mitään taksi-merkkiä. Saatikaan mitään muutakaan em. ammattikuntaan viittaavaa indikaattoria. Eli pessimistiseen luonteeseeni liittyen maalailin myös muunlaisia kauhukuvia siitä, mihin tämä matka oikein on menossa.

Kaikki meni kuitenkin hyvin ja tuttuja reittejä. Hieman ennen Kuningas Juhanin linnan siltaa oli kuitenkin Garda-ratsia (Garda=Irlannin poliisi), johon setä kuuliaisesti Volvonsa pysäytti ja avasi ikkunan. Gardai halusi kuitenkin vain tällä kertaa nähdä auton veromerkinnät, jotka on liimattu tuulilasin vasempaan alalaitaan ja viittoivat ne nähtyään Volvon jälleen liikkeelle. Eikä siinä mitään - ellei setä olisi rähähtänyt helpotuksensekaiseen nauruun auton päästyä selville vesille. Onneksi tosiaan olimme menossa oikeaan suuntaan - ja päädyimme oikeaan paikkaan vain hetkeä myöhemmin, joten turhaan pessimisti taas jännitti. Onneksi! Hinta oli tuo jo perinteinen 38€ - ilman matkatavaroita hinta kuulemma olisi "vain" 35€... ;)

Tiistaina oli jälleen paluu karuun arkeen, jota onneksi illalla tasoittelimme ensin Stablesissa karaoke-illassa ja myöhemmin Lodgessa. Tuosta Lodgen keikasta voitte lukea enempiä fiilistelyjä poustauksesta otsikolla Pilalla.

Keskiviikkona menimme illalla elokuviin katsomaan Orlandoa (näyttelijä Orlando Bloom, niille jotka eivät tiedä... ;) ) ja siis elokuvaa Elizabethtown. Ilman Orlandoa kokemus olisi ollut melko lattea ja venytetty - tai kuten Marta asian puki sanoiksi, elokuva oli melko hidas. Ja sitä se oli; tarina oli ok ja näyttelijät loistavia (Orlandon lisäksi mm. Kirsten Dunst ja Susan Sarandon), mutta toteutus oli melko laahaavaa ja - kuten sanottua - hidas. Oli kuitenkin miellyttävää viettää ilta Orlandon seurassa, joten leffan jälkeen suuntasimme tyytyväisinä kauppaan tekemään ostoksia seuraavan päivän Food Fairia varten.

Food Fair on ULn International Societyn järjestämä tapahtuma, jossa eri maiden edustajat valmistavat kotimaansa ruokaa ja tuovat sen näytille/maisteltavaksi. Food Fair on myös kuulemma yksi ULn suurimmista vuotuisista tapahtumista. Suomalais-näkökulmasta täytyy heti kärkeen valitella, että meidän kuusikkomme ei saanut pistettyä pöytää pystyyn, joka on kyllä hieman sääli. Toisaalta, itse palasin maanantaina tosiaan Suomesta, ja ensimmäinen ilmoitus tästä tapahtumasta oli tullut sähköpostiini juuri Suomen viikonlopun aikana. Liikoja ei siis olisi ehtinytkään. Ja lisäpointtina oli se vaikeus, että mitä suomalaista sitä nyt olisi näillä välineillä ja raaka-aineilla - hinnoista puhumattakaan - osannut oikein tehdä!?

Joka tapauksessa, Saksalainen yksikkömme oli intoutunut ilmoittautumaan, mutta heille oli kerrottu Saksan olevan jo melko hyvin edustettu. Tästä he neuvokkaina keksivät Martan ja sen erään maukkaan paella-illan - ja saivat luvan tehdä mielihyvin espanjalaista saksalaisen sijaan. Näin ollen torstaina asuntomme muuttui pienimuotoiseksi paella-tehtaaksi, jossa jopa allekirjoittanut pääsi raastamaan TOMAATTEJA, vaikkei alkuperäiseen ruoanlaittokokoonpanoon kuulunutkaan.

International Society oli luvannut a) maksaa kaikki raaka-aineet ja b) noutaa meidät kotoa ruokinemme kuuden jälkeen. Paellat - kaikki kolme pannullista sitä - olivatkin valmiina heti kuuden aikoihin, jonka jälkeen alkoi malttamaton odotus. Itse tapahtuman kun piti alkaa klo 19. Aika kului, mitään ei näkynyt/kuulunut, ja hermostuneisuus nousi. Paikalliseen tapaanhan meille ei oltu annettu - tietenkään - tarkkaa aikaa kyydin saapumisesta, kyytivastaavan tms. yhteystiedoista puhumattakaan. Niinpä vain odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Ei auttanut muu.

Itse olin lupautunut lisäksi lähtemään Romyn kanssa katsomaan kampuksen konserttisalissa esitettävää My Fair Ladya, joka alkoi klo 20. Olin koko ajan suunnitellut meneväni tyttöjen ja ruokien kanssa kampukselle, auttavani tarvittavasti ja katsastavani Food Fairin ennen sitä toista Fairia, siis Ladya. Kyydin tosin antaessa odottaa itseään totesin että tuota esitystä silmällä pitäen minun pitäisi lähteä 19.10 NiteLinkillä kampukselle. Ja tuo aika koitti, eikä ruokakyytiä ollut vieläkään kuulunut - joten lähdin. Mutta ulko-ovella vastaani tulee poika, joka kyselee Kristinaa (joka oli ollut yhteyshenkilömme International Societyn suuntaan) - eli kyyti oli VIHDOIN täällä. Niinpä lähdin kuitenkin ruokien ja tyttöjen kanssa, hieman vain myöhemmin kuin luulin.

Food Fair oli tosiaan melko suuri - ja tunkuinen - tapahtuma, mutta täytyy myöntää että harmitti, suorastaan sapetti, kun ei ehtinyt kunnolla kierrellä ja katsella - ja maistella. Nuo messuthan toimivat niin, että ruokalan ovilta pystyi ostamaan euron hintaisia lippuja, joilla sitten sai eri pöydistä ruokamaistiaisia. Me tosin saimme neljä ilmaista lippua per lurjus, koska olimme itse kokanneet. Ajan juoksusta johtuen ehdin tosin itse käyttää näistä vain kaksi - ja täytyy siis myöntää että otti kupoliin.

My Fair Lady oli kuitenkin sen kiireen ja näkemisen arvoinen! Kyseinen torstai-illan esitys oli tosin ensi-ilta, joka näkyi tanssi-, laulu- ja lavastehaparointeina, mutta eiväthän tuollaiset kokonaisuuteen vaikuta. Kiitos äidin, tunsin myös käytännössä katsoen kaikki laulut ennalta - ja vielä englanniksi, joten selän kramppaamisesta, haisevasta naapurista ja superhuonosta penkistä huolimatta kokemus oli hieno. Täytyy vielä mainita, että kuoro ei ehkä ollut koostunut niistä parhaista laulajista, mutta pääosien esittäjät olivat kyllä todella hyviä! Elizan roolin lauloi LOISTAVAääninen nainen ja Henry Higgins oli todella karismaattinen ja hauska. Yhtäaikaa - uskokaa pois! Kaikkiaan siis upea päätös kiireiselle päivälle.

Koulutyöt alkoivat myös hieman kaatua niskaan - tai ehkä pitäisi sanoa että tämä niiden kaatuminen alkoi todentua kaikessa laajuudessaan. Ollin vierailun ja Suomessa käynnin takia olin käynyt luennoilla hieman, noh, säästäväisesti, joten tiistain paluu julmaan arkeen toi eteeni myös melkoisen kasan tekemistään odottavia töitä. Ensimmäinen kouluprojekti on kuitenkin palautettu, toiseen ja kolmanteen alettu tehdä aineistohakuja ja kirjaston lukusaleihin on otettu ensituntumat. Hieman on vielä tekemistä - täytyy myöntää - mutta onneksi tämä tekeminen on kuitenkin saatu jo hyvään alkuun! Ja kuten sanotaan: ilman viime hetkeä mikään ei valmistuisi. Joten sitä viime hetkeä odotellessa.

Tänään on kuitenkin luvassa Saksalaista ruokaa, Espanjalaista jälkiruokaa (perunamuusia maustettuna kookoksella ja kuorrutettuna suklaalla... ?!?!) ja Kinkomaalaista glögiä. Jos siis onnistuu. Aion yrittää tehdä isäni joulubravuuria, valkoista glögiä, johon pitkällisen etsinnän jälkeen löysin kaikki muut mausteet paitsi maustepippurin. Olisi varmaankin pitänyt tuoda Suomesta glögimaustetta?! Tai edes sitä maustepippuria!
Kansainvälisen aterian jälkeen olisi vielä tarjolla bileet toisen saksalaisen, Danielin, luona - tuossa naapurissa itseasiassa. Ja onhan sinne mentävä - ettei mene maine! ;)

Aika ei siis tule pitkäksi - lähes päinvastoin; tunnit eivät aina tunnu riittävän kaikkeen siihen mitä pitäisi/haluaisi tehdä. Muutamien uutisten myötä myös alkuviikon kiusannut ikävä laimeni, joten ei kun kohti uusia seikkailuja!