... olo on orpo mutta yksinäinen...

Brookfield Hall on tyhjentynyt ja alkaa hiljentyä jouluun. Viimeiset ystäväjoukostani suuntasivat kohti kotimaitaan varhain tänä aamuna. Ja minä käänsin kylkeä, vielä täällä.

Olen siis se last (wo)man standing. Kesällä, Suomeen totaalikyllästyneenä, kun näitä lippuja ostin, ei tuntunut mitenkään kiireiseltä päästä näiltä nummilta takaisin Suomen joulutunnelmaan. Nyt kaduttaa. Viimeinen koulupäivä oli viime perjantai, 16.12.. Jossain nerokkaan mieleni kesätunnelmassa ajattelin, että on varmasti huikeaa venyä täällä vielä ylimääräinen KUUSI päivää ennen matkaa kohti Suomalaista joulua ja sen tuttuja tuoksuja, värejä, valoja ja ennen kaikkea maisemaa. Lunta.

Eikä sillä, täällä olisi varmasti oikein rattoisaa - mutta ei yksin. Eikä tenttitietoisuuden alla; vajaan kuukauden päästä pitäisi vielä kärsiä tämän kuluneen syksyn tenttirupeama. Tämäkin suunnitelma on kyllä punottu jossain kierossa ajatuskoukerossa varmasti Guinness-tuopin äärellä. Vai osaako joku kertoa, että mitä muuta kuin karmeaa KIUSAA tämä on: ensin istutetaan opiskelijoita 12 viikkoa luennoilla, tutorialeissa ja labeissa, jonka jälkeen päästetään ne LOMALLE neljäksi viikoksi. Mutta sen sijaan, että tuon loman jälkeen voisi aloittaa uuden lukukauden puhtain jauhoin, pöydin ja aatoksin, niin pakotetaan opiskelijat äärimmäiseen kidutukseen: toteamaan kuinka lomalla tuli nollattua keskustietokone ja että syksyiset muka-muistiinpanot ovat täyttä gaelinkieltä. Oma koe-urakkani alkaa vasta tenttijakson toisella viikolla 16.1. - ja on tietysti ryhmitetty niin, että kaikki kolme tenttiä ovat peräkkäisinä päivinä!!

Mutta miten tämä liittyy nyt tähän kolmen päivän kärvistelyyn Castletroyssa? No tietysti niin, että kun nämä päivät on jollain yritettävä täyttää, niin opiskelu on se loogisin vaihtoehto. Vai onko? Onneksi tämän ihanuuden kruunaa se, että näiden muutaman jo hikoillun päivän aikana olen myös tullut huomaamaan kuinka paljon sitä tulikaan sluibailtua näiden kolmen kuukauden aikana. Kuitenkin, 2/3 professoreistamme antoi meille jonkinlaista kysymyslistaa ja tarkempaa osviittaa siitä, mitä tuolloin vajaan kuukauden päästä on odotettavissa, johon aion nojautua. Ei sillä ettei aikaa olisi, mutta halua ei välttämättä riitä. Matkustan pitkästä aikaa Suomeen, kotiin ja lempi-juhlaani Jouluun. Enkä todellakaan halua - enkä aio - viettää tuota puolitoistaviikkoista pohtien teknologisen kehityksen merkitystä maataloudelle, verkkopalvelujen markkinoinnin mutkikkuutta tai konfliktin osapuolien mahdollisia motiiveja. En. Kun Suomeen pääsen torstaina, vedän tonttulakin päähän, otan glögimukin käteen ja hoilaan "porsaitaäidinoommekaikki". Täysillä. Ja unohdan koulun, tentit, vesisateen ja nummet.

Sitä ennen olen vielä Irlannissa vajaat 64 tuntia. Ja joulurauhan takaamiseksi yritän opiskella. Edes vähän.