Matkalla

Paluustani on nyt jo puolitoista viikkoa - itseasiassa minun piti alunperin palata TÄNÄÄN! Tämä fakta saikin minut vielä kirjoittamaan tänne - matkakertomustani. Toteutunut paluumatkani oli nimittäin kaikkea muuta kuin helppo, nopea tai yllätyksetön... tai päätelkääpä itse seuraavasta!

Lähtöni Limerickistä osui jälkimmäisen tenttiviikon lauantaille; päivälle, jona vielä joillain raukoilla oli kokeita. Näin myös molemmilla kämppiksilläni sekä Julialla. Silti, lähdön aattona, meistä useimmalla oli kokeet tehtynä, jota päätimme hieman juhlistaa. Lentoni oli määrä lähteä varhain lauantaiaamuna Shannonista, joten olin alunperin ajatellut olla hieman holittomampi ja holtillisempi. Olin myös ajatellut poistua hyvissä ajoin nukkumaan, sillä kimppataksini 6 muun kanssa oli määrä noutaa minut ja joku toinen Brookfieldistä ennen aamuviittä. Lopulta kävi kuitenkin niin, että nukuin viimeisenä yönä omassa Irlannin-sängyssäni hieman yli tunnin!

Jo mainitun taksin oli määrä olla kampuksen Plassey-villagessa 4.45, josta suunta olisi sitten Brookfieldin kautta Shannonin lentokentälle. Olin ulkona odottelemassa ylipainoisen rinkkani sekä lentolaukkusettini kanssa hyvissä ajoin, ja kohtasin siellä tämän mystisen toisen BH:sta lähtijän: ranskalaisen Evan. Samalla eräs ylemmän kerroksen ikkuna avautui, ja saimme lisäksi juttuseuraa hieman ehkä hilpeistä irlantilaispojista Stevestä ja Owenista. Juttelimme niitä näitä, pojat palelivat ja minun selkäni alkoi krampata rinkan painosta. Missähän se taksi oikein viipyi?

Totesimme heti kättelyssä olevamme Evan kanssa menossa samalle lennolle: 06.55 kohti Lontoon Stanstedia. Hieman kelloa vilkuiltuamme totesimme, että jos taksi ei pian tule, niin tuolle lennolle ei liene asiaa. Pojat joutuivat tarjoutumaan useampaan otteeseen soittamaan taksiyhtiölle, ennenkuin suostuimme. Ja yhtiöstä todettiin, ettei kuvailemaamme varausta löydy - eikä heillä myöskään ole yhtään vapaata autoa lähettää meitä nyt noutamaan! Plasseyssa majaillut ranskalainen Lucie oli omien sanojensa mukaan varannut odottamamme taksin jo maanantaina. Ja silti näin käy? Ilmeisesti Irlannissa ei kannata varailla takseja näin paljon etukäteen!?
Tässä vaiheessa aloimme kuitenkin hieman jo hermostua, kello kun oli jo reilusti yli viisi, kentälle ajaessa menee helposti reilu puoli tuntia, eikä meillä ollut kyydistä tai taksista tietoakaan. Pojat onneksi tiesivät muitakin taksiyhtiöitä, ja onnistuivat saamaan meille toisen taksin. Lähdimme Brookfield Hallista 05.25 - ja check-in sulkeutuisi viimeistään 06.10 - olo oli kireä mutta jännittynyt.

Ehdimme kuitenkin kentälle - ehkä ennätysajassa, sillä pääsimme check-iniinkin jo reilusti ennen kuutta. Huh! Rinkkani tosin oli ylipainoinen - kuten osasinkin arvata - ja jouduin ensin maksamaan siitä johtuvat maksut RyanAirin tiskille, jonka jälkeen jouduin vielä kiikuttamaan kantamukseni kolmanteen paikkaan; rinkkoja kun ilmeisesti ei laiteta ruumassa samaan paikkaan matkalaukkujen jne. kanssa?

RyanAirin no-connections-periaatteen mukaisesti tiesin jo etukäteen joutuvani viettämään koko päivän Lontoon Stanstedissa. Aamulentomme kun oli perillä heti kahdeksan jälkeen, mutta jatkolentoni Tampereelle lähtisi aikataulun mukaan vasta hieman ennen viittä iltapäivällä. Olin varautunut tähän tuntikausien odotukseen Sudoku-kirjan, MP3 soittimen, pattereiden, eväiden ja Marquesin kirjan avulla. Onni oli kuitenkin myötä, sillä uusi ystäväni Eva oli myöskin jatkamassa Lontoosta kotiinsa Montpellieriin. Eikä suinkaan suoraan - vaan hänen lentonsa oli aikataulutettu lähtemään 15.30! Näin ollen vietimme tuon lentokenttäkuolemapäivän yhdessä; jutellen, torkkuen ja vahtien vuorotellen matkatavaravuortamme (RyanAirin no-connections-policy tarkoittaa myös sitä, että matkatavarat täytyy huolehtia itse jokaiselle/-lta lennolle/-lta - joten tässä tapauksessa nuo tunnit olivat vieläkin vaikeampia, sillä KAIKKI matkatavaramme olivat meillä mukana. Emmekä siis tietenkään päässeet charter-alueelle ennenkuin check-in avautuisi ja saisimme maihinnousukorttimme jne.). Täytyykin myöntää, että päivä meni TODELLA paljon mukavammin kuin se olisi mennyt vain Sudokun, kirjan ja MP3-soittimen kanssa! Oli myös virkistävää tavata ranskalainen, jonka mielestä ranskan kieli ei oikeastaan ole mistään kotoisin!! Eva puhuu myös täysin sujuvaa ja ranska-aksentitonta englantia, joka teki kommunikoinnistamme vielä nautittavampaa! Merci beaucoup siis Evalle!!!

Lontoossa jouduin toistamaan samat kuviot kuin Shannonissa: check-inistä RyanAirin tiskille kaivamaan kuvetta kolmen kilon ylipainosta, josta takaisin check-in-tiskille hakemaan maihinnousukorttia ja lopulta kärräämään rinkkaa erilliseen matkatavarapaikkaan. Stansted kun on kuitenkin hieman suurempi kenttä, tämä kaikki tuntui hieman vielä työläämmältä. Ja luonnollisesti jo matkustetut kilometrit ja kentällä kulutetut tunnit eivät ainakaan auttaneet asiaa. Jouduin tuolla rinkanjättöpaikassa vielä aukomaan pakaasejani, sillä innokkaat lentokenttävirkailijat halusivat välttämättä nähdä laturi-johto-mikrofoni-nyssykkäni - jonka olin kuitenkin onneksi, ja tämän ehkä jollain tasolla aavistaen, pakannut aivan päälle.

Matka Tampereelle meni nukkuessa. Edellisen yön yksinäinen tunti alkoi vaatia seuraa, joten pyhitin tämän 2,5 tuntia kestävän matka täysin ja yksinomaan tämän tehtävän täyttöön. Pirkkala, ja reilu parinkymmenen asteen pakkanen saavutettiin aikataulussa ja hyvässä järjestyksessä. Lähetin Ollille vielä terminaalin edessä bussissa istuessani viestin, muka Saksasta, ja sain siihen toivomani vastauksen: mies ei aavistanut MITÄÄN!

RyanAirin bussin saavutettua Tampereen rautatieaseman olin jo niin malttamaton yllätykseni kanssa, että lähes juoksin kantamuksineni ne muutamat korttelit tähän Ollille. Ja kyllä kannatti; ilme, joka Ollin kasvoilla oli hänen avattuaan oven, oli KORVAAMATON! Priceless! Kalpene MasterCard! Kuukausia punottu juoni onnistui sittenkin täydellisesti - kiitokset vain kaikille, jotka olivat asiasta tietoisia ja malttoivat pitää mölyt mahoissaan.
Juonessa mukana olleet Valtteri ja Marko olivat Rönkön kera Ollilla illanistunnassa - ja kuuluisuuttakin kerännyt 24-juomapeli oli täydellä vauhdilla käynnissä. Alkuhämmennyksen jälkeen pääsin myös mukaan peliin ja rentoutumaan vihdoin pitkän päivän päätteeksi.

Oh, it's so good to be home!!